Stora Enson talousvaikeuksia seuratessani tuli mieleen parin vuosikymmenen takainen Enson liimapalkkitehtaan kuolema Parikkalassa. Työssäni jouduin selvittelemään puualan yritysten työsuhde- ja palkka asioita, joita ei aina “maalaisjärjellä” voinut ymmärtää.
Kyseinen tehdas oli merkittävä työnantaja paikkakunnalla, kunnes liuku kannattamattomuuteen alkoi. Liimapalkkituotanto alkoi hiipua, osittain vanhentuneen tekniikan ansiosta. Tilalle alettiin järjestää elementtitalotuotantoa vaillinaisella tekniikalla.
Tuotantopuolen alimmin palkattua työvoimaa vähennettiin. Tuotanto tökki ja henkilöstösuhteet olivat ajautuneet kriisin partaalle. Näyttöä ulospäin piti kuitenkin luoda. Uudet komeat, johdon ja toimihenkilöiden toimistot rakennutettiin.
Kannattavuutta ei ollut, mutta johtopaikat lisääntyivät, samalla kun suorituspuolta supistettiin. Syntyi yrityksen sisäinen ähky. Tämähän oli mahdollista silloinkin vain valtiojohtoisessa yrityksessä, jolta ylemmän johdon valvonta puuttui.
En voinut työläisten edustajan katsoa sivusta, kun ”rikkaat rikastuivat ja köyhät köyhtyivät” verorahoilla ylläpidettävässä tuotantolaitoksessa. Soitin Enson ylimpään johtoon ja kerroin tilanteesta Parikkalan tehtaalla, jossa henkilöstösuhde oli kaoottinen tuottavuuden suhteen. Ei yritys, jossa oli seitsemäntoista eritasoista johtajaa ja vain kaksikymmentäkolme tuotantotyöntekijää voinut olla kannattava kyseisellä alalla.
Samaa mieltä oli myös Enson ylin johto, joka totesi, ettei hän ole tietoinen koko asiasta ja lupasi käydä tehtaalla selvittämässä tilanteen. Tilanne selvisi. Tehdas suljettiin suurten palkkakustannusten aiheuttaman kannattamattomuuden vuoksi kuukauden kuluttua.
Lienee samansuuntainen tilanne nyt myös valtiojohtoisen Stora Enson kemiallisella puunjalostuspuolella, että johtoporras syö liian suuren osan yritysten tuottavuudesta. Ei ainakaan suomalaisen puun hinta riitä syyksi paperin- ja sellun kotimaan tuotannon kannattamattomuuteen.
lehti 