On toki itsestään selvää, että ”perustuslain uudistus vie Suomea uuteen aikaan”, kuten Helsingin Sanomat (17.7.) totesi pääkirjoituksensa otsikossa. Mutta viekö se Suomea parempaan aikaan? Sitähän lehti ilmeisesti tarkoitti.
Helsingin Sanomat ei ollut ensimmäistä kertaa asialla patistamassa ministeri Christoffer Taxellin johdolla työskentelevää parlamentaarista komiteaa ja suuria poliittisia puolueita konsensukseen sellaisen perustuslain uudistamisen taakse, joka riisuisi oleellisesti tasavallan presidentin nykyisiä valtaoikeuksia. HS on palannut asiaan toistuvasti viime vuosien aikana. Hesaria näyttää ärsyttävän, että SDP asiassa pitkään jahkailtuaan päätyi joitakin kuukausia sitten pitämään presidentin valtaoikeuksien nykykäytäntöä hyvänä, koska se näyttää vastaavan puolueen kannattajakunnan suuren enemmistön näkemystä.
SDP:n täsmentynyttä kantaa on pidettävä erittäin tervetulleena. Se antaa vihdoinkin mahdollisuuden sellaiseen julkiseen keskusteluun, jossa asiaa punnitaan rauhallisesti puolelta ja toiselta. Tähän mennessähän presidentin valtaoikeuksia koskevassa keskustelussa keskeisenä esiintynyt sana ”parlamentarismi” on sokaissut niin, että lähes kaikki näyttivät jo taipuneen pitämään presidentin melkeinpä mitä tahansa valtaoikeuksia vain menneisyyden jäänteinä – ja loukkauksina demokratiaa kohtaan.
Mutta onko parlamentarismi tässä keskustelussa edes relevantti käsite? Tiukasti tulkittunahan parlamentarismi tarkoittaa sitä, että hallituksen on nautittava eduskunnan luottamusta. Sen jälkeen kun perustuslaki muutettiin sellaiseksi, että presidentti ei enää ole avaintekijä hallituksen nimittämisprosessissa, eikä hänellä ole eduskunnan hajotusoikeutta. Meillä on täysparlamentarismi sanan tässä merkityksessä. Toivoa sopii, että eduskunta vielä joskus oppii myös käyttämään välikysymysmenettelyn tarjoamaa mahdollisuutta hallituksen vaihtamiseen. Se antaisi parlamentarismille todellista sisältöä.
Se parlamentarismin käsite, joka on hallinnut käytyä keskustelua presidentin valtaoikeuksista mm. Helsingin Sanomissa, on kuitenkin toinen. Sillä on viitattu demokraattisten poliittisten järjestelmien jaotteluun yhtäältä presidenttivaltaisiin ja toisaalta ”parlamentaarisiin” järjestelmiin; ensin mainituthan ovat tuttuja mm. USA:sta ja Ranskasta. Voidaan kuitenkin asettaa kyseenalaiseksi, missä määrin sana ”parlamentarismi” näissä vertailuissa on onnistunut käsite. Mitä taas demokratiaan tulee, niin ketkä ovat ylpeämpiä demokratiastaan kuin juuri amerikkalaiset ja ranskalaiset?
Jo tehtyjen perustuslain uudistusten jälkeen ei voida mitenkään sanoa, että Suomen järjestelmä olisi presidenttivaltainen, eikä se koskaan edes Suomen alkuperäisen hallitusmuodonkaan aikana ollut läheskään niin presidenttivaltainen kuin USA:n ja Ranskan järjestelmät ovat tänä päivänä. Suomen järjestelmää nykymuodossaan voidaankin pitää erittäin tasapainoisena.
Maamme poliittista järjestelmää – tai paremminkin poliittista kulttuuria – on kyllä syytä kohentaa, mutta ponnistelujen tulisi kohdistua ennen muuta parlamentin tason ja poliittisen julkisuuden laadun kohottamiseen. Ne ovat kieltämättä vaikeita haasteita, mutta eivät ehkä täysin mahdottomia.
Tunnettu totuushan on, että suurinta osaa kansasta politiikka kiinnostaa lisääntyvästi vain mediaviihteenä. Keinoja tämän tilanteen parantamiseksi löytyy varmasti, jos niitä paneudutaan etsimään. Demokratian kannalta on oleellisen tärkeätä, että politiikka sanan aidossa merkityksessä palautetaan politiikkaan ja että kansalaisuuden arvostus saadaan palautetuksi.
Sinänsä hyvää tarkoittava muodikas kampanjointi vaaliosallistumisen kohottamiseksi ei ole lainkaan niin tärkeää, kuin sellaisen poliittisen kulttuurin määrätietoinen edistäminen, jossa äänestämässä käyvät ihmiset tekevät tietoisia ja valistuneita valintoja erilaisten tarjolla olevien poliittisten vaihtoehtojen välillä. Matti Vanhasen edellisen hallituksen politiikkaohjelma, joka koski kansalaisvaikuttamisen edistämistä, oli sellaisen kulttuurin edistämisessä askel oikeaan suuntaan. Uusia askelia, ja syvällistä asiaan paneutumista, tarvitaan paljon lisää.
Jo toteutuneiden perustuslain uudistusten myötä tasavallan presidentistä on tullut leimallisesti ulkopoliittinen toimija. Näin muodostuneen presidentin roolin demokratialle tarjoamia mahdollisuuksia ei kuitenkaan vielä tiedosteta riittävästi. Se selittynee sillä, että kun presidentin valtaoikeuksia sinänsä aivan oikein karsittiin hallituksen muodostamisessa (ja siten myös suhteessa hallituksen toimintaan), ei huomattu ajatella, mitä jäi jäljelle.
Voi siis olla, että nykyisen perustuslain mukainen presidenttiys syntyi ikään kuin vahingossa. Silti Helsingin Sanomat voi olla täysin väärässä kirjoittaessaan, että: ”Presidentin aseman heikentäminen ja hallituksen aseman vahvistaminen ovat olleet perustuslain uudistuksen pitkä linja. Sillä linjalla pitää nyt uskaltaa rohkeasti jatkaa ja luoda EU-Suomelle sopiva presidenttiys.”
Presidenttiydessä ei nykyisellään ole mitään EU-Suomeen sopimatonta, ja demokratian kannalta olisi kovin onnetonta, jos presidentin ulkopoliittinen johtajuus romutettaisiin vain sen takia, että mekaanisesti seurattaisiin presidentin valtaoikeuksien heikentämisen pitkää linjaa.
Suomessa presidentti on nykyisessä perustuslaissa kansan suoraan valitsema valtioelin. Virka on siis niin demokraattinen kuin se vain voi olla. Kun keskustelussa on haikailtu ulkopoliittisille päätöksille ”parlamentaarista katetta”, joka niiltä nykyisellään muka puuttuu, on kysymys joko näköharhasta tai tietoisesta sumutuksesta. Paitsi että presidentillä on täysi ”demokraattinen kate”, on hänen johtamallaan ulkopolitiikalla myös ”parlamentaarinen kate”’, koska päätökset tehdään yhdessä hallituksen kanssa. Meillä on siis tasapainotettu järjestelmä, checks and balancies, demokratian eduksi ja kansan onneksi.
Demokratian kannalta presidentin ulkopoliittisessa johtajuudessa on kaksi erinomaisen tärkeää näkökohtaa. Ensinnäkin presidentin vaalista voidaan kehittää ulkopolitiikkaan keskittyvät vaalit. Toistaiseksi vanhat mielikuvat presidentistä jonkinlaisena maan isänä tai äitinä ovat estäneet oikean luonteen antamisen presidentin vaalille. Tässä on puolueille (tai presidenttiehdokkaita asettaville kansanliikkeille) iso haaste.
Suuria ulkopoliittisia kysymyksiä, jotka eivät poistu politiikan päiväjärjestyksestä, ovat Suomen rooli globaalina toimijana mm. YK:ssa, sekä maamme suhteet itäiseen naapuriin. Näihin kysymyksiin kietoutuu tietenkin myös pitkään ajankohtaisena pysynyt kysymys maamme suhteesta Natoon. Ei kai kukaan väitä, että demokratialle on vain eduksi, jos kansalaiset eivät presidentin vaalissa pääse ottamaan kantaa näihin kysymyksiin? Globaalipoliittisesti valistunut kansalaisuus on tänään oleellisempaa kuin koskaan aikaisemmin.
Toinen presidentin vaalin kiistämätön etu demokratian kannalta on siinä toteutuva erilainen poliittinen logiikka eduskuntavaaleihin verrattuna. Valintamenettely tarvittaessa kahdessa kierroksessa pakottaa puolueet liittoutumiin. Valitsijoiden kannalta se selkiyttää terveellisellä tavalla kuvaa poliittisesta kentästä, joka muuten näyttäytyy täysin hajanaisena.
Lehdistössä on pitkään pidetty esillä ”kahden lautasen ongelmaa” Eurooppa-neuvoston kokouksissa. Ongelma on lehdistön rakentama olkinukke. Käytännössä ongelmaa ei ole. Jos presidentti johtaa Suomen ulkopolitiikkaa, on tietysti luonnollista, että hän osallistuu myös EU:n ulkopolitiikkaa koskevaan valmisteluun ja päätöksentekoon, koska Suomen ja EU:n ulkopolitiikka kulkevat käsi kädessä.
On mielenkiintoista, että HS palasi viime sunnuntain (26.7.) pääkirjoituksessaan asiaan, nyt hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallbergin juhlapuheen takia, jonka tämä oli pitänyt K. J. Ståhlbergin 90 vuotta sitten tapahtuneen valinnan johdosta tasavallan presidentiksi. HS esitteli erittäin suopeasti Hallbergin ”kompromissiesitystä”, jossa presidentillä olisi toimivaltansa alueella erimielisyystapauksissa vain lykkäävä veto-oikeus, ei siis päätösvaltaa. HS:n uutta kantaa voi pitää merkittävänä perääntymisenä sen aikaisemmasta jyrkästä linjasta. Olisiko ”Hallbergin kompromissi” demokratian kannalta parannus nykytilanteeseen, on kuitenkin kyseenalaista.
Käydyn julkisen keskustelun perusteella voi ennustaa, että Taxellin johtama parlamentaarinen komitea tekee syksyllä esityksiä presidentin valtaoikeuksien muuttamisesta. Toivottavasti esitykset ja niistä käytävä keskustelu eivät johda demokratian kaventamiseen. Suomalaisen demokratian tilassa on paljon huolestuttavaa, mutta huolen aiheisiin eivät sisälly presidentin ulkopoliittiset valtaoikeudet.