Ines ja Pauli Jakka
Helsingin Malmilla sijaitsevaan kerrostalokotiin noustaan kierreportaita pitkin. Hissitön talo naapurustoineen on rakennettu 30 vuotta sitten ja Jakan pariskunta on talojen harvoja alkuperäisiä asukkaita.
– Silloin ei ajateltu, että joskus tullaan vanhoiksi. Nyt ei ukko pääse ollenkaan kulkemaan rappusia, sanoo Ines Jakka.
Ukolla hän tarkoittaa aviomiestään Pauli Jakkaa. Ines itse kyllä kulkee, rappuja ja muutenkin. Hän nousee joka aamu kuudelta ylös ja suorittaa samat aamurutiinit.
– Hieron päätä myöten itseni hereille ja voimistelen. Nostan jalat ylös ja otan varpaista kiinni. Jos en näitä tee, olen ihan kankea.
Ines näyttää kuinka sormet taipuvat keveästi lattiaan saakka. Moni puolta nuorempikaan ei taivu yhtä notkeasti.
– Meillä ei ole mitään toivoakaan päästä veteraanitaloon asumaan, kun sinä näytät nuo temput, vitsailee Pauli katsellessaan vaimonsa voimistelua.
Työväenaate verenperintönä
Pauli Jakka tutkii suurennuslasin kanssa rollaattorin päälle asettua Kansan Uutisten Viikkolehteä. Lehdessä on kuva kirkassilmäisestä nuoresta parista ja teksti kuvan alla kertoo:
70-vuotishääpäivää viettävät Ines ja Pauli Jakka Helsingissä. Heidät vihittiin avioliittoon Porvoon kirkossa 1. päivänä lokakuuta 1939.
– Tämä lehti meille on tullut aina. Ja sitä ennen Työkansan Sanomat ja Vapaa Sana, hän kertoo.
Pauli ja Ines Jakka ovat molemmat työläiskodeista ja työväenaate on saatu verenperintönä.
– Äiti kävi tehtaassa töissä ja isä oli lämmittäjä. Kävin ruotsalaista koulua, kun isä sanoi, että suomea oppii aina, mutta ruotsia ei, Ines kertoo.
– Tuon ukon kanssa on puhuttu vain suomea. Sen vuoksi olen tilannut Hemmets veckotidningiä, ettei se kieli ihan unohtuisi.
Ja vaikka ruotsin kieltä ei Jakan perheessä käytettykään, jätti ruotsinkielinen koulu jälkensä: Ines Jakka laskee yhä ruotsiksi. Niin kuin laski aina kassankin toimiessaan rahastajana Helsingin liikennelaitoksella.
Kekseliäs äiti
Jakan neljästä pojasta vanhin oli kymmenvuotias ja kuopus kolme, kun äiti meni töihin.
– Vanhin hoiti pienempiä. Se oli pakko, ei ollut päiväkoteja. Ja kotiin tulin aina sydän kurkussa, että mitäköhän siellä on tehty, Ines Jakka muistelee.
Työn, kodin ja lasten hoitaminen vei tuolloin kaiken ajan, eikä Ines enää ehtinyt olla mukana demokraattisissa naisissa kuten nuorempana. Pauli sen sijaan toimi aktiivisesti ensin SKP:n, sitten SKDL:n Hesperian osastoissa.
– Aina se oli kokouksissa ja lehtikampanjoissa mukana, sanoo Ines.
Ansiokkaasta lehtitilausten hankinnasta on kirjahyllyn päällä muistona viiri. Myös perheen pojat tekivät vaalityötä, luukuttivat mainoksia kerrostaloissa. Ja olivat pioneereissa, tietysti.
– Paras aika elämässä oli, kun lapset olivat pieniä, sanoo Ines Jakka nyt.
– Niiden kanssa oli niin paljon hauskaa.
Ja kaiken näköistä muutakin.
– Aasialainen kun tuli, olin äidiltä oppinut, että kuivaa kamferia laitetaan paidan sisäpuolelle.
Kaikille muille perheenjäsenille laitettiin kamferia paidan sisään sideharsoon käärittynä, mutta tuleva lääkäri Raine ei ”noitapussia” suostunut kantamaan. Huonostihan siinä kävi.
– Olin tosi kipeä silloin, mutta kukaan muu meistä sairastunut, muistelee Raine Jakka.
– Juuri näin, kekseliäisyydellä ja terveellä järjellä Ines Jakka on hoitanut perhettään, kehuu miniä Maija Jakka.
70 vuotta yhteistyötä
Ines Jakka muistelee, miten parin yhteinen taival alkoi.
– Olin silloin Helsingissä Vaasankadulla maitokaupassa töissä. Ruvettiin treffailemaan ja käytiin kävelyllä Hämeentiellä. Siellä oli kultasepänliike ja se sanoi, että mennäänkö ostamaan kihlat ja mää sanoin, että mennään vaan.
– Kauniit tytöt ja hyvät tanssijat olivat mielessä silloin, ei mikään seksi, kommentoi Pauli.
Niin mentiin yhteen, mutta alku ei ollut ruusuilla tanssimista. Pauli oli sodassa yli neljä vuotta.
– Se oli pitkä aika ja mies oli kuin luuranko kun se tuli takaisin, kuvailee Ines.
Sodan kokeneena Ines Jakka ei käsitä nykypoliitikkojen Nato-intoilua.
– Sota-aikana oppi olemaan nuuka. Mitään ei heitetty pois. Ei ollut vessapaperiakaan, sanomalehteä käytettiin. Arvatkaa vaan kuinka mustana oli takapuolet, hän nauraa.
Mikä parin sitten on pitänyt yhdessä vaikeatkin ajat?
– Yhteistyö. Yhdessä tehdään kaikki. Ollaan yhdessä rakennettu kesämökki Lohjalle ja kaikki vapaa vietetty yhdessä, sanoo Pauli.
– Paljon riippuu vaimosta. Riidellä ei pidä paljon, mutta pieni kinastelu virkistää.
Suksitehtaalta diplomaattiautoon
Ennen sotia Pauli Jakka oli suksiseppä, Ines valmisti samalla Kerkkoon tehtaalla suksisompia. Kun suksia alettiin valmistaa liimaustekniikalla, ei Pauli suksia veistämään tottuneena enää halunnut opetella sitä.
Hän suoritti kuorma-autokortin ja toimi eläkkeelle siirtymiseensä asti autoilijana. Pauli ajoi Konelalla linja-autoa ja monet vuodet Neuvostoliiton kaupallisen edustuston diplomaattiautoa.
– Tohtori Piskulovin muistan hyvin. Ja Piskulov muistaa minut.
Ajokortistaan Pauli Jakka luopui vasta 93-vuotiaana. Nyt hän tarvitsee vaimonsa apua jatkuvasti. Jalat eivät tahdo kantaa, mutta järki pelaa.
Omaishoitaja, epävirallisesti
– Ennen käveltiin joka aamu yhdessä pitkät lenkit. Sitten kävin itsekseni lenkillä, mutta enää en ehdi. En mää pääse ulos ollenkaan, kuvailee Ines Jakka pariskunnan nykyistä elämää.
– Jos järki menee, sitten menee kaikki. Välillä kun on ikäviä hetkiä, tuntuu että ajatus pysähtyy. Nyt on ollut paljon ikävää, kun mies on ollut niin sairas. 70 vuotta kun on aina yhdessä oltu, niin se tuntuu niin pahalta.
Ines Jakka tekee yhä kaiken kotona itse, valmistaa ruoan, käy pesutuvassa ja siivoaa. Hoitaa lukuisat kukoistavat viherkasvit ja jatkuvaa hoivaa tarvitsevan miehensä.
Hän harmittelee, ettei voi enää voi tehdä käsitöitä, kun sormet ovat käppyrässä. Se on peruja rahastaja-ajoilta; vaunuissa oli kylmä, sillä vasta kolmen asteen pakkasen jälkeen laitettiin lämmitys päälle.
– Kerran vuodessa saan käsiini lämmittävää parafiinihoitoa.
Ines toimii siis omaishoitajana miehelleen, ei tosin virallisesti, koska on ”liian iäkäs omaishoitajaksi”. Ja kun on liian iäkäs omaishoitajaksi, ei voi saada apua eikä tukea. Eikä vapaapäiviä. Vaikka niitä tarvitsisi nuorempikin.
Rautahäät perheen parissa
Syyskuisena perjantaina Ines ja Paul Jakan olohuone on täynnä ihmisiä, puhetta ja naurua. Toimittajan ja valokuvaajan lisäksi paikalla on poika Raine Maija-vaimoineen sekä heidän tyttärensä Julia pienen Pihla-vauvansa kanssa. Lapsenlapsia Ineksellä ja Paulilla on yhteensä 12, lapsenlapsenlapsia 11.
Olohuoneen hyllyt notkuvat paitsi jälkeläisten valokuvia, myös matkamuistoja. Eläkkeelle jäämisensä jälkeen Jakan pariskunta matkusti paljon yhdessä, kävivät Kiinassa asti. Siitä lähtien Helsingin Kalliossa sijaitseva kiinalainen ravintola on ollut usein perhejuhlien näyttämönä.
Rautahääpäivääkin piti juhlia kiinalaisten herkkujen äärellä. Paulin kunnon heikentyminen kuitenkin muutti suunnitelmia viime hetkellä ja juhlat pidetään pienimuotoisesti perheen kesken.
Vielä elokuussa Jakat osallistuivat suvun nuorimmaisen suuriin nimijuhliin.
– Ei toi minä voi olla! Olenks mä noin vanha, Ines huudahtaa katsellessaan juhlissa otettuja kuvia. Nauraen kuitenkin.
Kohta 92-vuotiaan sisällä elää yhä se hääkuvan kirkassilmäinen neito. Halaus toimittajan lähtiessä on lämmin.
uutiskirje 
