Viime päivinä on eletty sota-ajan muistoissa ja tuotu kuvin ja kertomuksen esille sodan historiaa, joka ei nuorelle väelle ole enää kovin tuttua. Tapahtumista on vielä kertomassa sodan elänyt sukupolvi, kovia kokeneita veteraaneja ja äärimmäisiin työponnistuksiin joutunutta kotirintamaväkeä.
Sota muutti Suomen työvoimatilanteen aivan uudeksi, eikä sellaista muutosta voida nykytilanteessa edes ajatella. Puoli miljoonaa miestä vietiin pois tuottavasta työstä, ja naisiakin siirtyi rintamatehtäviin ja muihin sotataloutta palveleviin töihin parisataa tuhatta.
Paras tuottavaa työtä tehnyt väki muuttui huoltajista huollettaviksi. Kotirintama joutui nyt hoitamaan näidenkin ruoka- ja varustehuollon ja vastaamaan myös aseistuksen ja muun sotakaluston riittävyydestä. Koko talouselämän ylläpito jäi kotirintaman huoleksi.
Kotirintamaväki ansaitsee veteraani-tunnuksen ja turvalliset vanhuudenpäivät.
Kotirintamalle jäivät vain iäkkäät miehet, pääosa naisista sekä nuoriso ja lapset. Pojat, täytettyään kahdeksantoista vuotta, poimittiin kotirintamalta armeijaan. Kukin ikäluokka otettiin sinne kahdessa erässä, eivätkä kaikki ehtineet täyttää vielä kahdeksaatoista palvelukseen astuessaan. Työhön jäävät nuoret miehet olivat 17-vuotiaita tai sitä nuorempia.
Maalaisväestön työn luonne ei kotiin jääville juurikaan muuttunut, eikä uusia työtapoja tarvinnut erikoisemmin opetella. Sen sijaan työn määrä ja sen rasittavuus lisääntyi, kun työmailta puuttuivat parhaassa työiässä olevat miehet. Tilan ulkopuolisiakin velvoitteita tuli, kun kuusitoista täyttäneille työvelvollisille annettiin motintekourakoita.
Itse olin sodan alkuvuodet juuri kotirintamatöissä ja lopusta yli kaksi vuotta sotatyössä. Muistikuvat tuolta ajalta ovat niin eläviä, samankaltaisia kuin monilla ikätovereillani, että niitä on mielestäni pidettävä yleisinä ajan kuvina.
Nyt usein mielletään, että työelämään siirrytään 18-vuotiaina, mutta tuolloin tilanne oli täysin toisenlainen. Ennen sotia Suomi oli vielä 60-prosenttisesti maatalousyhteiskunta, jossa työelämään ei siirrytty vaan siihen kasvettiin perhepiirissä. Lapset olivat usein vanhempien mukana työmaalla leikkimässä, ja siellä pyrittiin tekemään sitä samaa työtä, jota vanhemmatkin tekivät. Leikki muuttui vähitellen tosityöksi.
Muistan, että leikkasin veljeni kanssa sirpillä kauraa ollessani viisivuotias ja sain silloin ensimmäisen sirppijuuston eli pahanlaisen sormihaavan vasempaan käteeni. Kaksitoistavuotiaana minulle vartettiin viikate, ja siitä lähtien töihin mentiin aikamiehen asenteella – harava jäi nuoremmille.
Osa tuotantoelämää hoitaneesta väestä on vielä elossa. Mikäli elintarviketuotantoa ja talouselämää ei olisi pystytty hoitamaan, olisi armeijankin selkäranka katkennut. Seuraamuksista ei välttämättä tarvitsisi puhua, sillä sanomattakin on selvää, että jos näin olisi käynyt, meillä olisi nyt takanamme puoli vuosisataa Neuvosto-Suomen historiaa.
Kotirintamaväen kunniavelka on vielä maksamatta. Sen maksamiseen on Suomella mahdollisuudet, kun vain valtion johdolla halua riittää. Budjettien perusteet on laadittava uusiksi: kyllä sopivia malleja ja karsittavaakin löytyy, kun otetaan järki käteen.
Itsenäisyytemme varmistanut kotirintamaväki ansaitsee veteraanitunnuksen ja turvalliset vanhuudenpäivät. Kun heidän asiansa hoidetaan kuntoon, siitä saadaan samalla uusi vanhushuollon malli, jota voidaan soveltaa jatkossa kaikkiin ikäihmisiin.
Hiljattain on asetettu valiokunta, jonka tehtävänä on laatia Jorma Ollilan johdolla Suomi-brändi. Sen voisi hyvin rakentaa tasokkaasta vanhojen ihmisten kohtelusta. Miltä kuulostaisi: ”Suomi, turvallinen maa ikäihmisille”?
uutiskirje 
