Vasemmistolaisina takavuosina joulunvietto saattoi tarkoittaa ylimääräistä punaviinilastia ja pakettiin kääräistyjä kirjastonkirjoja, joilla vihaisia lapsia yritettiin lepytellä, mutta sittemmin kuusi ja kynttilät ovat asettuneet tukevasti melkein jokaiseen talouteen.
Jouluhumun ja kulutusriehan pilkkaajia riittää silti, mutta korvaavien aineiden valinnassa saa olla tarkkana, sillä meidän näennäisen materialistisessa ajassamme liikkuu outoja virtauksia ja meille on kotiutunut outoja kulttiryhmiä, jotka ovat ottaneet kristinuskosta sen pimeän puolen ja noukkineet pakanakansojen sumeista tavoista tarpeellista aatetäytettä.
Vihertävät ja feministiset wiccat, Aradian tyttäret ja suomeksi sanoen noidat hakivat vuosituhannen alussa opetusministeriöltä virallisen uskontokunnan asemaa. Oppijärjestelmän hajanaisuuden vuoksi sitä ei myönnetty, mutta nuorisoa on yhtä kaikki kiitettävästi valistettu. Prometheus-leireilläkin on käsitelty wiccana olemisen perusteita.
Jos wiccaksi heittäytyminen pelottaa, yhtä muodikasta on julistautua pakanaksi.
Nykynoidilla on aivan oma juhlakalenterinsa, jossa suuret ja pienet sapatit sekä maagiset täydenkuun yöt vuorottelevat. Vanhan maatalousyhteiskunnan työt ja toimet ovat vaikuttaneet kalenteriin yllättävän paljon, mutta pienet sapatit kumpuavat vielä syvemmältä, vuodenkierron seisauksista ja tasauksista.
Talvipäivänseisaus osui tämän viikon maanantaihin ja juuri tuolloin, hyvän Tuomaan päivänä, noidat virittyivät yulen viettoon. Englanninkielinen yule pohjautuu samaan germaaniseen sanaan kuin suomen joulu, mutta jouluperinteistä noidat pyristelevät eroon tarjoamalla piparkakkujen sijasta yulehalkoa.
Joulu on kuitenkin sellainen tapojen sulatusuuni, että on hyvin vaikea keksiä mitään, mitä jouluun ei olisi jo ahdettu. Palava halko, kelttien minikokko ja auringon symboli, pääsi Ranskassa ensin joulupöydän koristeeksi ja sitten ruokalistalle. Yulehalko on jotakuinkin sama asia kuin jouluhalko eikä kumpikaan eroa merkittävästi kääretortusta.
Taivaankappaleet ohjaavat visusti noitien elämää, joten yulen aikaankin he kerääntyvät pihalle ihailemaan auringonnousua. Tämä ei ole sen hassumpaa kuin auringon tanssittaminen pääsiäisaamuna, mitä kristityt ovat harrastaneet, mutta vuoden pimeimpänä päivänä ensi säteitä voi joutua odottamaan pitkään.
Noitien sapattimenoissa on viljalti viattomia, luonnonläheisiä piirteitä, mutta jokaisen wiccaksi aikovan on syytä muistaa, että suuren äitijumalattaren ohella pantheonissa häärii sarvipäinen jumala, joka tuo mieleen pirun, paholaisen, itsensä perkeleen. Kukaan kristitty ei kai usko pirua oikeasti kohtaavansa, mutta wiccojen sarvipää metsästää yulen yönä kuumana ja kiimaisena ja talloo vastaantulijan helposti jalkoihinsa.
Jos wiccaksi heittäytyminen pelottaa, yhtä muodikasta on julistautua pakanaksi. Intelligentit pakanat juhlivat näsäviisaasti joulua, koska sen poimuihin on kätkeytyvinään kiehtova yule. Snobeimmat taas eläytyvät roomalaiseen saturnaliaan, olkoonkin että sen syöminen, juominen ja lahjominen eivät joulun mässäilyluonnetta juuri kohenna.
Yule ja saturnalia sijoittuivat talvipäivänseisauksen aikaan, auringon syntymisen hetkeen, ja erilaiset aurinkoon liittyvät jumalat Rooman keisareita myöten viettivät tuolloin syntymäpäiviään. Talvipäivänseisaus toi maailmaan jopa Camelotin kuningas Arthurin, joka on wiccojen historiankirjoissa hallitsijoista mahtavin.
Mutta miten on joulun laita? Määräsikö talvipäivänseisaus joulun paikan, matkittiinko siinä saturnaliaa ja ehkä myös germaanien ja kelttien juhlia? Vastaus on varovainen ei. Vaikka talvipäivänseisaus vaikuttaa niin ilmeisen kutsuvalta ajankohdalta, joulu asettui kalenteriin paljon mutkikkaammalla tavalla.
Heti alkuun on aiheellista huomauttaa, että joulun vaihtoehtoja on kaksi. Enemmistö kristikunnasta on päätynyt joulukuun 25. päivään, vähemmistö tammikuun 6. päivään. Vähemmistöllä tarkoitetaan tässä armenialaisia, jotka ensimmäisinä ottivat kristinuskon valtionuskonnokseen. Roomalaiset ja keisari Konstantinus tulivat vasta perässä.
Molempiin päivämääriin johti juutalainen ajatus, jonka mukaan profeetat kuolevat sikiämisensä vuosipäivänä. Kun Kristuksen ristiinnaulitsemisen katsottiin tapahtuneen pääsiäisenä 25. maaliskuuta tai 6. huhtikuuta, näihin yhdeksän kuukautta lisäämällä saavuttiin jouluun.
Aivan näin selkeä asia ei kuitenkaan ollut, sillä eräistä juutalaisista kirjoituksista kävi ilmi, että profeettojen henki lähtikin syntymän vuosipäivänä. Kristuksen tapauksessa se olisi merkinnyt pääsiäisen ja joulun osumista yksiin, mikä olisi köyhdyttänyt kovasti juhlakalenteria. Ideasta luovuttiin.
Syntymäjuhlaa vietettiin ensi alkuun myös lännessä tammikuun 6. päivänä, mutta paljolti talvipäivänseisauksen ja siihen kytkeytyvien traditioiden takia joulukuun 25. päivä tuntui pian soveliaammalta ratkaisulta. Toistakaan ajankohtaa ei tosin hylätty ja siellä se on edelleen, meidän almanakassamme, punaisella merkittynä.
Kyseessä on tietysti loppiainen, epifania. Tammikuun 6. päivään liittyi niin vahvoja latauksia, että sitä oli ikään kuin pakko jollakin tavalla juhlia. Kaikenlaista kokeiltiin ja vihdoin idässä sisällöksi vakiintui Kristuksen kaste ja lännessä Itämaan tietäjät, mikä oli suoraa lainaa joulusta.
Armenialaiset ovat säilyttäneet tammikuun 6. päivän jouluna, mutta järin kaukana tästä ei olla Välimeren maissakaan. Espanjassa tietäjät ratsastavat loppiaisena kameleilla ja jakavat lapsille lahjoja; Italiassa Befanaksi kutsuttu noitaolento tunkee lahjat seinälle naulattuihin sukkiin. Befana ei ruokkinut aikoinaan tietäjiä ja rangaistuksena siitä hän saa osoittaa avokätisyyttä maailman loppuun.
Ja sitten meillä on Venäjä, innokas lukija huomauttaa. Toden totta, Venäjällä kirkollista joulua vietetään vasta tammikuussa, mutta siihen on syynä juliaaninen ajanlasku. Katolisilla alueilla gregoriaaniseen kalenteriin siirryttiin jo 1500-luvulla ja uudessa neuvostovaltiossa vuonna 1918. Venäjän ortodoksiselle kirkolle ajanlasku on kuitenkin kiveen hakattu dogmi ja se luopuu mieluummin vaikka patriarkastaan kuin antaa periksi paavilliselle harhaopille.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
lehti 