Olen nähnyt V.A.Koskenniemen livenä. Se tapahtui opiskeluaikanani Turussa vuonna 1961. Humalistonkadulla talutettiin pikkuruista vanhaa miestä elokuvateatteriin. Silmiinpistävintä hänessä olivat naamaa kauttaaltaan kirjavoivat maksaläiskät.
Silmissäni hän näytti satavuotiaalta, mutta ei hän ollut enempää kuin 76-vuotias. Nykyisin se ei ole ikä eikä mikään. Eikä ollut Koskenniemellekään; hän julkaisi ainakin esseitään kokoelmana vielä samana vuonna. Ja muutamaa vuotta aiemmin sarjan ”elokuisia ajatuksiaan”. Niitä, joita kirjallisuutta harrastavat helsinkiläiset koulupojat kuulemma pilkkasivat riimittelemällä: ”Ryhdyin pieneen tuumailuun, ajattelin elokuun.”
Tämän kuulin Pentti Saarikoskelta, enkä mene jutun todenperäisyydestä takuuseen. Pakinoitsija Nenänä Saarikoski itse pilkkasi Koskenniemeä sen kun ennätti muun muassa tekemällä ivamukaelmia hänen aforismeistaan: ”Äly jota usein on verrattu miekkaan, muuttuu narrin tiukuseksi, ellei sitä välillä työnnetä viisaan vaikenemisen tuppeen.”
Saarikoski pilkkasi Koskenniemeä sen kun ennätti muun muassa tekemällä ivamukaelmia hänen aforismeistaan.
Vastenmielisyys oli molemminpuolista. Vielä kuukautta ennen kuolemaansa Koskenniemi moitti Uuden Suomen päätoimittajaa siitä, että lehden kulttuuritoimittaja Pekka Tarkka oli kirjoittanut kiittävän arvostelun Saarikosken kokoelmasta Mitä tapahtuu todella? Juttu oli taitettu yhdelle palstalle niin näkymättömiin kuin mahdollista, mutta ukon silmä oli valpas. Tämän kertoo Pekka Tarkka itse Martti Häikiön vastailmestyneestä Koskenniemi-elämäkerrasta tekemässään ansiokkaassa arviossa (HS 22.1.2010).
En ole vielä lukenut Martti Häikiön teosta, joten siihen en uskalla ottaa kantaa. Julkisuudessa on sanottu sen pyrkivän rehabilitoimaan Koskenniemen nimenomaan poliittisesti, kaunistelemaan hänen natsisympatioitaan ja liioittelemaan ”vainoa”, jonka kohteeksi Koskenniemi 50-luvun modernismin esiinmurtautumisen seurauksena muka joutui.
Niin kuin kaikissa kunnon porvariskodeissa Koskenniemen teoksia oli minunkin lapsuuden kotini kirjahyllyssä. Koulun kirjallisuudenopetuksessa ja lausuntaa harrastavien oppilaiden suosiossa hän oli keskeinen. Eino Leino ei ollut läheskään yhtä suosittu, vaikka muistankin äidinkielenopettajan joskus rallatelleen runonpätkää, jossa sanotaan, että ”Koskenniemi on mestari mutta Eino Leino on nero, ja siinä on pojat, piru vieköön, suuri ero.”
Elettiin 50-luvun loppua, mm. Veijo Meri, Eeva-Liisa Manner, Paavo Haavikko ja Pentti Saarikoski olivat jo päässeet hyvin uran alkuun, mutta meidän koulussa paukutettiin Sanan mahti -nimistä lukemistoa, jonka laatineille F.E.Sillanpääkin muistaakseni oli liian moderni. Välitunnilla luin pihannurkassa muutaman samanmielisen kirjallisuudesta innostuneen runonrustaajan kanssa salaa Parnassoa. Se oli lähes yhtä kuumottavaa kuin Agnar Myklen romaanien salainen selaaminen muutamaa vuotta aikaisemmin.
Koskenniemi oli tärkeä henkilö kotikauppalassani Loimaalla. Mutta ei Veikko Antero vaan hänen ikäneitosisarensa Maija. Maija Koskenniemi oli tullut kieltenopettajaksi Loimaan yhteiskouluun jo vuonna 1914, ja hän opetti vielä minuakin 50-luvulla. Ei sentään enää vakinaisena vaan väliaikaisena viransijaisena.
Maija oli hirmuisen pieni mummo, jonka jalat eivät ulottuneet lattiaan, kun hän istui opettajanpöydän takana. Oulun murteesta hänen puheeseensa oli jäänyt verbimuoto ”tuopi”, ”saapi”, ”viepi”. Sekös meitä loimaalaislapsia nauratti.
Lehtorinvirkansa ohessa Maija Koskenniemi oli kirjakauppias, ja hänen liikkeensä oli koko kauppalan ihanin paikka. Se sijaitsi sireenien ympäröimänä matalassa, pikkuhiljaa maata kohti kallistuvassa puutalossa, jossa lehtori myös asui.
Kirjakaupasta näki, että Maija oli aito kirjallisuusihminen. Valikoimat olivat laajat enkä muista, että neiti Koskenniemi olisi uutuuksien suhteen harjoittanut sen paremmin poliittista kuin kirjallistakaan sensuuria.
Oli hienoa oppikouluun päästyä liittyä siihen valtavaan väkijoukkoon, joka tungeksi Koskenniemen kirjakaupassa aina lukuvuoden alussa. Minulla ei ollut ikinä rahaa eikä lupa ostaa tilille mitään muuta kuin pakolliset koulukirjat, mutta norkoilin usein kirjakaupassa muuten vain, haistelemassa sitä ainutlaatuista ihanaa hajua, jota vain uudet kirjat ja täyttämistään odottavat tyhjät vahakansivihkot voivat erittää.
Maijan maankuulua veljeä en muista Loimaalla nähneeni, mutta saattoi hän hyvinkin joskus kesällä istuskella siskon pihamaalla sireenien katveessa.
V.A. Koskenniemi ei elinaikaan joutunut minkäänlaiseen poliittiseen tai kirjalliseen paitsioon politiikan muutoksesta tai modernismin noususta huolimatta. Vuonna 1947 ilmestyi tosin Raoul Palmgrenin artikkeli Hautakirjoitus Koskenniemelle, jossa Palmgren nimitti Koskenniemeä venäläisen kulttuurin viholliseksi ja Neuvostoliiton vastaisen sovinismin edustajaksi.
Yhtäkaikki Koskenniemestä leivottiin ensimmäinen kirjallisuuden akateemikko. Hän säilytti kuolemaansa asti muutkin asemansa niin lehdistössä, säätiöissä, yliopistopiireissä kuin kustannusmaailmassakin.
Koskenniemi oli avoimesti äärioikeistolainen, natseja ihaillut, Lapuan liikkeen ylistystä laulanut juonittelija, Goebbelsin perustaman Euroopan kirjailijaliiton puheenjohtajakin. Tarkka lainaa Katri Valaa, joka kirjoitti, että Goethen seppelöimä humanismi oli Koskenniemen julkisivu, jonka takana pesivät pieni ja ahdas kansalliskiihko sekä mainetta ja miekkaa ihannoiva sankari-ihanne.
Modernistien joukko oli toki äärimmäisen lahjakasta ja terävä-älyistä, mutta niin vähävoimaista, että sillä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia suistaa Koskenniemeä kaikilta niiltä valtaistuimilta, joilla hän istui.
En kiistä Koskenniemen arvoa runoilijana, vaikka ei hän minun lemppareihini kuulukaan. Hän itse kuitenkin toimi niin, että hänen runoilijuutensa jäi hänen vallankäyttönsä ja monipuolisen vaikutusvaltansa varjoon. Jos ”kansa” olisi tahtonut hänet runoilijana muistaa, ei mikään puoluepoliittinen ja kirjallis-esteettinen vastapuoli olisi voinut saattaa häntä unohduksiin. VAK järjesti unohduksensa ihan itse.
Kirjoittaja on joensuulainen toimittaja ja kirjailija.
uutiskirje 
