Rajakarjalainen emäntä antoi kerran maitoa miehelle, jolla oli omasta takaa kannu, peilari. Mitä mahtoi emäntä siinä touhutessaan ajatella, mutta niin vain kävi, että maitolöpö luiskahti vahingossa miehen kannuun. Mies meni matkoihinsa ja vasta pitkän ajan kuluttua emäntä tajusi löpön kadonneen. Eihän siinä muu auttanut kuin juosta miehen perässä kilometrien päähän ja kantaa kallisarvoinen löpö kotiin.
Tuoreessa eläinuskomusten kirjassa Ole siviä sikanen Heikki Lehikoinen kertoo maitolöpöstä ja mainitsee sen nimeksi myös piimäpojan ja hienostuneen kylmikkeen. Tähän nimet eivät kuitenkaan lopu, sillä Laatokan länsipuolella otusta kutsuttiin holotniekaksi. ”Mänit jamakkua hakemua, toit holotniekan!” anoppi päivitteli piimän kanssa toheloinutta miniäparkaansa.
Löpö eli holotniekka ei ollut tietenkään sen kummempaa kuin tavallinen sammakko. Kesäkuumalla maitoon tai piimään upotettiin kylmäverinen sammakko, joka vielä potki herat ja kokkareet sopivasti sekaisin. Hyvä sammakko korvasi täysin jääkaapin ja oli kotieläimenä tärkeimmästä päästä. Vain hullu tappoi maitolöpön ja sai siitä kyllä rangaistuksen.
Monissa häissä leikataan kakkua, jonka huipulla upea morsian suutelee nyrpeän näköisenä pientä, niljakasta sammakkoa.
Sammakon surma vahingoitti useimmiten karjaa, sillä sammakko oli lehmän sukulainen tai suorastaan täti, kuten Kauhavalla melko rohkeasti väitettiin. Vähän tieteellisemmin ilmaistuna tämä tarkoitti sitä, että navetanhaltija esiintyi sammakon hahmossa. Mainintoja sammakkohaltijoista on Suomesta, Ruotsista ja Virosta, ja äveriäässä Saksassa niille juotettiin joka päivä hopealusikasta rieskamaitoa.
Sammakkoprinssi on puolestaan populaarikulttuurin ja rihkamateollisuuden suosima aihe, joka näyttää päätyneen myös hääkakkujen koristeluun. Miehet valittavat nykyisin kadonnutta valtaansa eivätkä suinkaan suotta: monissa häissä leikataan kakkua, jonka huipulla upea morsian suutelee nyrpeän näköisenä pientä, niljakasta sammakkoa.
Kautta aikojen sammakkoon on yhdistetty seksuaalisia mielikuvia. Sammakko on limainen ja tahmea ja kurnuttaessa sen ruumis paisuu niin, että saumat ovat vaarassa revetä. Bruno Bettelheimin mukaan sammakko edustaa myös saduissa seksiä, joten Prinsessa Ruususen äitikin kuulee nimenomaan sammakolta tulevansa raskaaksi.
Sammakkokuningas-satua luetaan iltaisin tuhansille lapsille, mutta sisällöltään se sopisi paremmin murrosikäisille tytöille, jotka miettivät, mitä neitsyydestä luopuminen todella merkitsee. Satu opettaa, että mies voi olla peiton alla ihan mukavaa seuraa, mutta tottuminen vie aikansa eikä ensimmäisiä inhon puistatuksia kannata säikähtää.
Sadussa prinsessa pudottaa kultaisen pallonsa lähteeseen, mutta paikalle putkahtanut sammakko lupaa noukkia sen ylös, mikäli tyttö syö hänen lautaseltaan ja nukkuu hänen vieressään. Kun typerä ja pahaa aavistamaton prinsessa suostuu tuumaan, sammakko loikkii kohta linnaan ja vaatii päästä sänkyyn.
Prinsessa ja sammakko viettävät yhdessä kolme yötä tai peräti kolme viikkoa ja sammakko lentää välillä kuin märkä rätti seinään, mutta kaiken häkellyksen, kuvotuksen ja vihan jälkeen siitä kuoriutuu vihdoin prinssi. Muodonmuutos vaatii säännöllistä yhdyntää eikä nopeilla pikku suukkosilla ole sadun todellisuudessa mitään virkaa.
Sadun koomillisuuksiin kuuluu pariskunnan huomattava kokoero, mutta jo Sigmund Freud tajusi, ettei sammakko ole draamassa niinkään sulhanen kuin sulhasen sukupuolielin. No, joka tapauksessa sammakolla on kädet, joilla morsiantaan silitellä. Ja ne kädet eli räpylät saattoi myös panna ristiin ja rukoilla kuin harras kristitty, kuten suomalaiset olivat tietävinään.
Lehikoisen kirjassa ihmisen ja sammakon salaperäiset siteet jäävät yhden heiton varaan: Jukkasjärvellä joku on joskus väittänyt, että sammakon surmaamista voi verrata miesmurhaan. Vaikka pohjoisruotsalaisen kylän informantti ei olisikaan ollut armoitettu vääräleuka, hänen lausuntonsa ei oikein riitä todistamaan, mitä Suomen kansa on lajirajat ylittävistä suhteista ajatellut.
Seksi vilahtaa Lehikoisella vain tiedossa, jonka mukaan tyttöjen aitanovet aukenivat, jos avaimenreikään työnsi sammakon sääriluun. Tämä on kovin viatonta, jopa viattomampaa kuin Saku Sammakon sanoitus. Tunnetussa lastenlaulussa kaikki lajit menevät herttaisesti sekaisin ja löyhätapainen Hillevi Hiiri ehtii touhuta niin sammakon, myyrän kuin hepokatinkin kanssa.
Isojen poikien lauluversiossa Saku pääsee pyrkimyksissään (ahaa, ahaa, ahaa) perille, mutta saa Hilleviltä ilkeän taudin, joka tarttuu myös Matias Myyrään. Viimein Saku nai ennakkoluulottomasti Nalle Karhun ja harmittelee hiukan kun ei ylety sitä kunnolla suutelemaan.
Muinaisessa Kiinassa sammakkoa kutsuttiin taivaan kanaksi, sillä sen mätimunien katsottiin lankeavan kasteen mukana alas, mutta lännessä sammakot itse ovat tipahdelleet isoina ryppäinä maahan, kuten Paul Thomas Andersonin hienosta Magnolia-elokuvasta muistetaan.
Sammakkosateista on tehty havaintoja Missourissa vuonna 1873 ja Minnesotassa vuonna 1901; kreikkalainen Naflion ja lontoolainen lähiö saivat omat lastinsa 1900-luvun lopulla. Havaintojen todenperäisyyttä on tietysti lupa epäillä ja lukea sammakot samaan sarjaan kuin viemärien alligaattorit, vessanpytyistä kurkkivat boat, poskissa pesivät hämähäkit ja muut legendaeläimet, mutta raivoisat tuulenpuuskat saattavat toki selittää oudon ilmiön.
Sammakoiden lisäksi taivaalta on putoillut verta. Keralan osavaltiossa Intiassa ihmiset järkyttyivät syyskesällä 2001 useaan kertaan toistuneesta punaisesta sateesta, joka tahrasi vaatteet ja tuntui inhottavalta iholla. Vaikka tutkijat ovat ehdotelleet siitepölyä ja tavallista pölyä, leviä ja avaruudesta saapuneita eliöitä, pätevää ratkaisua arvoitukseen ei ole löytynyt.
Mutta vielä muutama sananen sammakoista. Ennustaja Taisto Heikkisen ensimmäinen sääsammakko voidaan jonakin päivänä valita kaikkien aikojen suurimmaksi suomalaiseksi, sillä sen kuolemasta tuli kansallinen surujuhla. Sotilashenkilöiden, veteraanien ja lottien hautajaisissa kuullaan usein Narvan marssi ja näin kuultiin myös televisiossa, kun Hannu Karpo kunnioitti edesmenneen sammakon muistoa.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
lehti 