Pintaa syvemmältä
Haiti on kolonialismin malliesimerkki: orjavaltio joka taisteli itseään vapaaksi, mutta joutui kohta huomaamaan, että poliittisella itsenäisyydellä oli huimaava taloudellinen hinta. Sata vuotta sitten Meksikon diktaattori Porfirio Diaz valitti maansa asemaa ”niin kaukana Jumalasta, niin lähellä Yhdysvaltoja”, ja haitilaisilla olisi syytä yhtyä tähän valitukseen, varsinkin kun heidän maansa on niin paljon pienempi ja köyhempi.
Nyt tuhoisa maanjäristys on vienyt maan nollapisteeseen, ilman ulkoista apua maa ei pysty nousemaan jaloilleen. Hyvin paljon pyyteetöntä humanitaarista apua onkin tullut.
Seuraava vaihe, jälleenrakentaminen, on paljon visaisempi juttu. Jatketaanko samaa rataa kuin tähän asti, ulkovaltojen ohjaamaa kehitystä, vai annetaanko haitilaisille mahdollisuutta löytää oma polku?
Naomi Kleinin mielestä länsimaailma on velkaa Haitille, eikä päinvastoin.
Naomi Klein on kirjassaan Tuhokapitalismin nousu (The Shock Doctrine, 2008) kuvannut kuinka suuryritykset käyttävät luonnonmullistuksia ja muita katastrofeja hyväkseen vääntääkseen köyhien maiden kehitystä heille edulliseen suuntaan. Tarvitaan mukamas nopeita päätöksiä, ei ehditä odottaa kansalaisten mielipiteen muodostumista.
Toisinaan kansalaisilla on jo kielteinen käsitys ehdotetuista kiristävistä toimista, mutta hätätilassa heidän vastustustaan voi helposti murentaa. Tätähän meilläkin nähtiin 1990-luvun laman vuosina: uusliberaalista politiikkaa ajettiin läpi hätätilan varjolla.
Tämäntapaista ajattelua Klein havaitsi heti Haitin maanjäristyksen jälkeen. Jo vuorokauden sisällä tunnettu uusliberalistinen Heritage-ajatushautomo kehotti Obaman hallitusta uudistamaan Haitin taloutta USA:lle sopivammaksi.
Kansainvälinen valuuttarahasto IMF myönsi nopeasti Haitille 100 miljoonan dollarin lisälainan entisen lainan lisäksi ja aluksi sanottiin, että ehdot olivat samat: sähkön hintaa oli nostettava, julkisen sektorin palkkoja ei sen sijaan saanut nostaa, inflaatio on pidettävä kurissa. Klein reagoi heti tähän ja vaati, että Haitille ei myönnettäisi lainoja, jotka pahentaisivat maan velkavankeutta, vaan avustuksia.
Klein ei ollut suinkaan yksin. Skottilainen opiskelija-aktivisti Adam Ramsay perusti yhteisöverkkoon Facebookiin ryhmän No Shock Doctrine for Haiti, jolla on jo 36 000 jäsentä. Ryhmän piiristä lähti vetoomuskirje IMF:lle, johon saatiin lyhyessä ajassa yli 150 000 allekirjoitusta.
Kohta IMF tarkensikin, että laina annettaisiin ilman ehtoja ja takaisinmaksuvelvoitetta. Ilmoitettiin jopa, että IMF pyrkisi perumaan myös Haitin vanhojen lainojen takaisinmaksuvaatimusta.
Tapahtuiko tämä nettikansan vastalauseiden vuoksi, sitä ei voi tietää, mutta Englannin The Independent -lehden tunnettu kolumnisti Johann Hari pitää tätä selvänä. Jos IMF saataisiin pysyvästi muuttamaan linjansa ”tämä järistys olisi poliittisella Richterin asteikolla suuruudeltaan 7,0 demokratian ja oikeudenmukaisuuden puolesta”.
Naomi Kleinin mielestä länsimaailma on velkaa Haitille, eikä päinvastoin. Velka on syntynyt ensinnäkin orjuudesta. Ranska ei aikoinaan maksanut entisille orjilleen korvausta, vaan vaati päinvastoin jättimäistä korvausta menetetyistä orjistaan. Tällä vuosisadalla Yhdysvallat on astunut Ranskan tilalle miehitysvaltiona ja käyttänyt maan resursseja kohtuuttomasi.
Isä ja poika Duvalier hallitsivat lännen tukemina melkein 30 vuotta. Heille myönnetyistä valtavista lainoista IMF ja Maailmanpankki vaativat Haitilta takaisinmaksua, vaikka suuri osa lainarahoista ei edes päätynyt Haitiin, vaan Duvalierien pankkitileille Sveitsiin.
Lännen velkaa Haitille kasvattaa Kleinin mukaan vielä ilmastomuutos, johon Haiti on kutakuinkin syytön, mutta joka on ratkaisevasti vaikeuttanut haitilaisten elämää.
Klein toivoo nyt, että jälleen- tai uudelleenrakentaminen tapahtuisi siten, että myös haitilaisilla olisi mahdollisuus vaikuttaa oman yhteiskuntansa suunnitteluun.
Suunnitelmia itse asiassa on jo olemassa. Oxfordin yliopiston professori Paul Collier toimi viime vuonna YK:n pääsihteerin Haitin-edustajana ja laati erään suunnitelman, joka perustui Haitin matalaan palkkatasoon: ”Johtuen maan köyhyydestä ja varsin säätelemättömistä työmarkkinoista Haitin työkustannukset ovat täysin kilpailukykyisiä Kiinan kustannusten kanssa”.
Tätä kilpailukykyä on myös vaalittu. Viimekin vuonna USA vastusti Haitin suunnitelmaa korottaa minimipalkkaa. Halpaan työvoimaan perustuvaa tekstiiliteollisuutta pitäisi Collierin mukaan lisätä huomattavasti. Sijoittajien riskit ovat pienet, hädän tullen ompelukoneita voi helposti siirtää johonkin toiseen saarivaltioon.
Suunnitelmaan kuuluu myös lisätä suuria mangoplantaaseja, sen sijaan ei tuettaisi omavaraismaatalouden vahvistamista. Tällaiset suunnitelmathan perustuvat avoimeen talouteen, ulkomaisiin sijoituksiin – ja alhaisiin palkkoihin.
Collier ja USA:n ulkoministeri Hillary Clinton ehdottavat myös jonkinlaisen, ilmeisesti YK:n alaisuudessa toimivan, jälleenrakennusviraston perustamista, jolla olisi kaksi johtajaa: toinen huomattava kansainvälinen valtiomies, esimerkiksi Bill Clinton, toinen vaikkapa Haitin pääministeri.
Avustusjärjestö Oxfamin edustaja Duncan Green on jo ehtinyt protestoida tätä ajatusta vastaan. Hänen mukaansa tällainen Haitin hallintorakenteen ulkopuolinen elin saisi valtaa Haitin kustannuksella. Tällaiset elimet yleensä elävät oman elämänsä ja haluavat pitkittää sitä niin paljon kuin mahdollista. Helposti syntyisi myös kilpailua haitilaisten elinten kanssa.
Sen sijaan Green ehdottaa Haitin hallintokoneiston vahvistamista ranskaa puhuvilla virkamiehillä vaikka Kanadasta ja Ranskasta. Tällöin myös Haitin kansalaisjärjestöt voivat helpommin osallistua jälleenrakentamiseen, kuin jos sitä johtaisi ei-haitilainen elin, jossa puhuttaisiin lähinnä englantia.
Jälleenrakennustyön suunnasta ja sen hallinnosta tullaan lähikuukausina käymään köydenvetoa. Sen ohella symbooleillakin on oma merkityksensä ja voi ihmetellä miten Collier ei arkaile ehdottaa työn toiseksi johtohahmoksi Yhdysvaltain ulkoministerin aviomiestä.
uutiskirje 