Kepu pettää aina. Tämän kun muistatte ja viherpiipertäjiä kartatte, niin tulevaisuus on meidän. Jos ette muista, teollisuutemme hintakilpailukyky ehtyy, ja sitä myöten kaikki muukin. Siinä on tiivistetysti elokuussa eläkkeelle siirtyvän Matti Putkosen terveiset maamme vasemmistolle, mitä hän sillä sitten tarkoittaakin (KU 2.7.).
En olisi kovin huolissani, jos tämän testamentin takaa löytyisi vain yksi lobbari. Mutta perspektiiviharha on teollisuuskeskeisen labourismin alfa-uroksille tyypillinen. Lisäksi Putkosen terveiset voidaan nähdä ensimmäisen sukupolven johtavan ay-lobbarin testamenttina toiselle sukupolvelle, jota nyt asemiin ajetaan. Ja vastakaikua on. 1990-lukulaiseen paketointiin on taas kova hinku.
Millaisen vaihtoehdon nykymenolle testamentti sitten tarjoaa?
Flobbo-kratia ei todellakaan ole mikään ajatushautomo, vaan pikemminkin sen vastakohta, ajatusten teurastamo.
Itse en löydä siitä laadullista vaihtoehtoa sille ”pekkaroinnille”, jota haastateltava kaunansa projisoi. Jos eroja on, ne koskevat lähinnä nokkimisjärjestystä, ei sopijasetien keskinäiseen luottamukseen perustuvaa paketointitapaa sinänsä. Myös iltalypsyt Putkonen hyväksyy ehdolla, että lypsäjä ei ole kepu.
Kun Pekkarinen ajoi lupaa kahdelle uudelle ydinvoimalalle, Putkonen lypsi lupaa vielä kolmannelle. Syyksi kelpasivat myös halveksitut ympäristösyyt, kuten ilmaston lämpeneminen. Miksi kelpasi, jää arvailujen varaan. Vielä pari vuotta sitten vaikuttajamme arveli ilmaston lämpenemisen olevan seurausta Siperian tundran metaanitussahduksista.
Vähemmästäkin pää menee pyörälle. Vaikutelmaksi jää, että kalifiksi kalifin paikalle tungetaan lähinnä retorisin perustein. Todellinen vaihtoehto on Matille jos toiselle kauhistus, niin energiapolitiikassa kuin muutenkin. Sellaisen torppaaminen yhdistää myös näennäiset opponentit, kuten ”suuressa verouudistuksessa” juuri kävi. Lobbarit eivät hallitsevan luokan etuihin puutu, olivat ne miten kohtuuttomia tahansa.
Avainkysymys tietenkin on, mistä tämä suomalainen monoliittisuus oikein nousee?
No, hallinnollisista syistä se nousee. Päätöksentekokykyä Suomessa on aina alleviivattu, mutta erityisesti vaikeissa oloissa, kuten 1990-luvulla, jolloin historiallisten haasteidemme paketointi synnytti uuden hallintosäädyn: flobbarit, funktionaaliset lobbarit. Poliittista syistä he saivat valtakirjan paketoida, mitä paketoitavissa oli. Ja niin he myös tekivät tavalla, josta emme vieläkään juuri mitään tiedä. Paitsi sen, mitä Risto Uimonen on Iiro Viinasta käsittelevässä kirjassaan (Minerva, 2010) kirjoittanut.
Mutta ainakin Paavo Lipposen ja työmarkkinajohtajien täytyy tietää, hehän flobbareille varsin vapaat kädet antoivat, kolmikannan nimissä ja sen tehtävät uudelleen organisoiden. Syntyi ns. kilpailukykykorporatismi, flobbareiden kotipesä Jäähyväispuheessaan
Jyväskylässä 2003 hän myös varsin suorasukaisesti tästä tuesta työmarkkinajärjestöjä kiitti saatuaan ”lähes kaiken”. Historian ivaa on, että 1990-luvun flobbareiden menestys poiki sittemmin uuden sisäpiirin, jonka tänään tunnemme nimellä KMS, Kehittyvien Maakuntien Suomi. Flobbareita hekin.
Ongelmana tässä on nyt se, että flobbareista on tullut pysyväisluontoinen instituutio, jonka tehtävänä on paketoida asiat niin pitkälle, etteivät ne enää julki tultuaan enää odottamattomalla tavalla politisoidu. Hallintomiehestä tämä saattaa vaikuttaa nerokkaalta konstilta, mutta poliittinen arvio on toinen. Flobbokratia, avainlobbareista koottu sisäpiiri, ei todellakaan ole mikään ajatushautomo, vaan pikemminkin sen vastakohta, ajatusten teurastamo.
Itse en tältä istumalta keksi yhtään asiaa, joka lopulta olisi mennyt flobbareiden lupaamalla tavalla. Jopa sellaiset ”menestystarinat” kuin hyvinvointivaltion pelastaminen ja EMU-puskurit, ovat korttitaloiksi osoittautuneet. Ja teollisuutemme kilpailukyky, joka muun yhteiskunnan kustannuksella piti pelastaa, on ajan saatossa valunut hiekkaan.
Mihin tämä sitten jatkossa johtaa?
Flobbarit itse eivät ole koskaan toiminnassaan mitään ongelmaa nähneet. Omasta mielestään he ovat aina olleet ”isänmaan asialla”, vähän samaan tapaan kuin ”Rooman todelliset pojat” Konstantinopolissa ennen Bysantin lopullista romahdusta. Ja sellaista romahdusta itsekin ennustan. Jonakin päivänä myytävä yksinkertaisesti loppuu. Samalla loppuu se poliittinen vaihdanta, jolla flobbaamista on toistaiseksi perusteltu.
Flobbari pettää aina!