Kolumni / Pirjo Hämäläinen
Natsiaiheiset knoppikysymykset kiehtovat minua suuresti, joten esitän jälleen yhden: kuka suomalainen natsi toimi Nikolai II:n kotiopettajana?
Pidän teitä kuitenkin hetken jännityksessä ja lausun muutaman sanan Carolly Ericksonin romaanista Tsaarin tytär (Atena 2010), jonka kaunis kansikuva erehdytti minut täysin. Kirja on epäuskottava, hölmö ja tasapuolisen ilkeä. Bolshevikit ovat pahoja, mutta vielä pahempi on leskikeisarinna Maria.
Kun taidefilosofi John Ruskin luuli, että jumalattarien karvattomuus koski kaikkia naisia, hän säikähti hääyönä lähes hengiltä.
Erilaisten Anastasia-tarinoiden innoittamana Erickson kuvittelee, että joukkosurmasta jäikin eloon toiseksi vanhin tytär Tatjana. Ihmepelastus ei ole silti juonen pääsäikeenä, vaan se on lähinnä vain keino saada kertojaksi Tatjana itse.
Jokin vuosi sitten televisionkatsojat tyrmistyivät, kun Venny Soldan-Brofeldtiä käsittelevässä sarjassa Elisabet Järnefelt ja nuori Juhani Aho venyttelivät yhteisessä vuoteessa, kuulomatkan päässä Elisabetin lapsista.
Ericksonin maalailema Romanov-maailma on yhtä anakronistinen, sillä englantilaisista tai peräti porvarillisista tavoista huolimatta Nikolai II:n hovissa neljä- tai viisitoistavuotiaat suuriruhtinattaret pitivät kyllä housut jalassa ja kintut ristissä. Se mikä onnistuu nykyajan teiniltä, ei onnistunut huolella vartioidulta Tatjanalta.
Vanhemmilleen Tatjana ei sentään yöjuoksuistaan lörpöttele, mutta isä aavistaa asian ja isän sisar, suuriruhtinatar Olga, jakelee seksivinkkejä ja paljastaa, että suvun naiset ovat kuningatar Viktoriaa myöten kuuluisia äärimmäisestä vapaamielisyydestään.
Heti ensimmäisen kerran sänkyyn hypätessään Tatjana ymmärtää, ettei hänen ihailemastaan köyhäinlääkäristä ole rakastajaksi. Mies yrittää sopertaa, että tämä on hänellekin ihan uutta, mutta Tatjana on armoton, sillä miehellä ei ole, apua, edes rintakarvoja.
Tatjana on piirrellyt Tsarskoje Selon puistossa antiikkisia jumalpatsaita, joten hän tietää, miten lihasten tulee kaartua. Karvojen kaipuuta tämä ei kuitenkaan selitä, sillä Olympoksen marmoriväki on luonnollisesti aivan sileää.
Sinällään Erickson on toki oikeilla jäljillä, sillä alastonpatsaat ovat olleet seksivalistuksen tärkeitä lähteitä. Välillä valistetut eksyivät silti metsään. Kun taidefilosofi John Ruskin luuli, että jumalattarien karvattomuus koski kaikkia naisia, hän säikähti hääyönä lähes hengiltä.
Moderni seksuaalisuus kiehtoo ylimalkaan Ericksonia ja aihetta alleviivatakseen hän taluttaa romaaniin jopa Sigmund Freudin, joka haluaa sulkea keisarinna Aleksandran ykkösluokan hourulaan.
Muita päättömyyksiä ovat Tatjanan retket Pietarin saastaisiin työläiskaupunginosiin ja hovin kuolemaa halveksiva henkilöstöpolitiikka, kun silittäjäksi pestataan hampaitaan kiristelevä ja iskulauseita sähisevä bolshevikkityttö.
Vaan ihme ja kumma: bolshevikkityttö nousee viimeisillä sivuilla romaanin sankarittareksi, vieläpä marttyyriksi. Tatjana taas elää loppuikänsä Kanadassa, kuten hänen valistajatätinsä Olga oikeasti teki.
Olga tyytyi Englannin maksamaan pieneen eläkkeeseen, mutta Ksenia-sisko kaipasi enemmän rahaa ja otti 1920-luvulla yhteyttä Suomen valtioon. Vaikka Langinkosken kalastusmaja kuului Ksenian mielestä Aleksanteri III:n edelleen eläville lapsille, hänelle itselleen ja Olgalle, tylyt suomalaiset eivät suuriruhtinattaria majaan päästäneet.
Mutta sitten natseihin. Meillä kotona oli kirjahyllyssä kaksi Öhquist-perheen teosta, hätiköivän kenraalin Harald Öhquistin Talvisota minun näkökulmastani ja hänen Johannes-isänsä iloton, valoton ja koululaisten kammoama saksan kielioppi.
Inkerissä syntynyt, Pietarissa ja Moskovassa opiskellut, mutta mieleltään saksalainen Johannes Öhquist oli niin salamyhkäinen persoona, että häntä tutkineella Matti Liinamaallakin on mennä sormi suuhun.
Öhquist oli maanpetturi, todennäköisesti kaksoisagentti ja aivan varmasti natsi, mutta toisaalta hänen nuoruuden henkiystävänsä oli Jean Boldt, tolstoilainen anarkistisosialisti, joka järjesti yhteisiä tempauksia Arvid Järnefeltin kanssa.
Kaikki Öhquistiin liittyvä on sekavaa ja hämärää, joten kotiopettajan virkakaan ei ole ehdoton totuus. Pian ylioppilaaksi päästyään, 1880-luvun alussa, hän näyttäisi kuitenkin hoitaneen jotakin keisarillisista kirjastoista ja opettaneen samalla poikia, Nikolaita ja Georgia, tuskin Mihailia.
Muistona hovista, näin oletetaan, on säilynyt kaksi ylettömän upeaa kynttilänjalkaa, joissa on varren paikalla hameasuisia maureja. Kirjeet luovat niin ikään kuvan läheisistä kontakteista: kun Öhquistit viettivät kesää 1885 Kaipiaisissa, keisarillinen juna pysähtyi siellä ja äiti ja sisar syöksyivät kuin ammuttuina keisarinna Marian kanssa rupattelemaan.
Keisariteemaan nivoutuu myös vuosikymmeniä kestänyt työ kenraalikuvernöörin kansliassa Helsingissä. Öhquist vuoti jatkuvasti tietoja kagaalille, mutta luultavasti informaatiota kulki toiseenkin suuntaan. Se ainakin on selvää, että Öhquist ruokki anteliaasti Saksan Venäjän-vastaista propagandaa.
Vanhempana työtoverina Öhquistillä oli Kaarlo Slöör, joka oli Akseli Gallen-Kallelan appi. Tuntuu jotenkin erikoiselta, että samaan aikaan kun vävypoika raivosi venäläisten vääryyksistä, rakastettu appi kirjasi Nikolai Bobrikovin rahaliikennettä. Vai oliko hänkin salainen agentti?
Gallen-Kallela ja muut kultakauden suurmiehet olivat Öhquistin tuttuja ja vuonna 1912 hän julkaisi Suomen taiteesta ensimmäisen kunnon historian. Eliel Saarisen tolkuton kehuminen kummastutti lukijoita, mutta kun Saarinen lähti Amerikkaan, hän jätti silkkaa kiitollisuuttaan Hvitträskin Öhquistille.
Adolf Hitlerin noustua valtaan Öhquist ryhtyi natsiksi ja laati kansallissosialismin periaatteista laajan Kolmas valtakunta –teoksen, joka ilmestyi vuonna 1938 arvostelijoiden hurratessa ja läpyttäessä.
Teosta saa yhä mistä tahansa kirjastosta, joten tyydyn toteamaan, että Öhquist ihmettelee erityisesti, miksi niin monet juutalaiset ovat uskoneet ulkomaista kauhukiihotusta ja muuttaneet Saksasta. Hermann Göring onkin julkaissut tiedonannon, jonka mukaan mikään ei estä paluuta, jos jonkun silmät sattuisivat aukeamaan.
Outoa? Ehkä ei, sillä kristalliyö oli vasta edessä.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
lehti 