Kilpailu on avainsana länsimaisessa kulttuurissa. Heikot jääkööt jalkoihin. Kukin on oman onnensa seppä, ja markkinatalouden sekä yrittämisen vapaus näyttää olevan rajaton.
Talouskasvua harva tohtisi moittia saati sitten rajoittaa. On unohdettu kohtuuden ja keskitien kauneus. Kun tavoite on saavutettu, pitää saada yhä vain lisää. Tällainen asenne muuttuu helposti kyltymättömäksi ahneudeksi, heikompien riistoksi ja tuhoamiseksi. Taloudellisiksi sodiksi. Tulosvastuu imettävällä äidillä. Laastarista käytetään vain puolet, ja umpilisäkkeen poisto jätetään puolitiehen. Enää ei kilpailuteta laatua vaan hintaa. Palveluja tarvitseva ihminen jää sivuseikaksi. Sairaaloissa, kouluissa, päiväkodeissa, liikenneyhteyksissä ja kaupan alalla.
Ei riitä, jos tuotannon tai myynnin tulos on erittäin hyvä, vaan sen on oltava superhyperhyvä. Pikkuisen Suomen olisi oltava vertaisryhmä rikkaille ja mahtaville suurvalloille. Presidentti Reagan kilpailutti Neuvostoliiton henkihieveriin asevarustelussa. Kunnianhimoiset kansalaiset menehtyvät rakkaaseen saunaamme ja hölkkälenkeille.
Optioitaan ja palkkojaan suurjohtajat puolustavat sanomalla, että eiväthän ne täällä ole läheskään yhtä mittavat kuin muissa maissa. Yhdysvalloissako? Onko maastamme tullut suuruudenhullu, pullisteleva geenimanipuloitu elefantti-ilmapallo, todellisuudeksi kuviteltu kupla? Ollenkaan vähättelemättä uutteran kansamme teknologiaa ja taitoa. Jossakin on vastassa raja, suurvalloillakin. Täydellisyys on valmista tuhoon.
Etelä-Amerikassa banaaninviljely kuihtuu ja asukkaat köyhtyvät entisestään. Tiibetin vuorilla jakin kasvattajat eivät pysty kilpailemaan muualta tuodun lihan kanssa. Kokonaisia kyliä jää riutumaan, eikä ihmisillä ole tulevaisuutta. Meillä sentään pyritään koulutuksella korvaamaan riistetty työmahdollisuus. Silti on uhkana puute, toivottomuus, alkoholisoituminen, sairastuminen ja ehkä ennenaikainen hauta.
”On tehtävä kipeitä ratkaisuja, jotta tulevaisuudessakin on töitä.” Keillä nimittäin? Pomoja harvemmin yt-potkitaan, vaikka olisivat syyllistyneet väärinkäytöksiin, jopa rötöksiin. Haalaripukuinen sanoi: ”Olen hyvässä kunnossa ja pidän työstäni.” Potkittiin ulos. Samat sanat lausui jättiyrityksen huippupomo, mutta hänpä sai hommailla omassakin työpaikassaan ja löysi itselleen vielä rahakkaamman areenan jossakin megafirmassa.
Työntekijät näyttävät olevan jotakin ylimääräistä loppuun kulutettua ongelmajätettä, josta on päästävä eroon. Mitä parempi tulos, sitä enemmän potkuja. Kas, kun eivät poista kaikkia muita paitsi pääjohtajaa. Lopulta hän istuu ypöyksin menestyvässä firmassaan ja väkeltää valkoiset tumput käsissä yhdennentoista sukupolven älyvempeleitään. Pörssiin pääsy on sikavarmaa.