Jatkan suosittua ja kaivattua kysymyssarjaani. Arvoisat lukijat, minkä alan miehiä oli kansandemokraattisen liikkeen varhainen vaikuttaja, SNS-lehden ja Kiurun toimittaja sekä Terän ja Kansankulttuurin kääntäjä Matti Lehmonen? Muurari, maalari, hanslankari vai jotakin muuta?
Oikea vastaus on munkki. Rautalammilla vuonna 1912 syntynyt Matti Lehmonen, luostarinimeltään Mefodi, kilvoitteli Vanhassa Valamossa, Petsamossa ja Uudessa Valamossa ja oppi Karpaateilla Pyhän Iovin emigranttiluostarissa kirkkoslaavia ja käsin latomista.
Kohta sodan päätyttyä Suomi-Neuvostoliitto-Seuran lehden päätoimittajaksi valittu Jarno Pennanen pestasi avukseen venäjäntaitoisen Lehmosen. Tulokset olivat niin hyviä, että päivänä muutamana tuoreen pioneeriliiton johtotroikka ilmaantui Lehmosen ovelle ja pyysi häntä palvelukseensa.
Pioneeriliiton maallinen omaisuus käsitti alkuvaiheissa kaksi tuolia, yhden kassalippaan ja yhden kirjoituskoneen, mutta Lehmosen aikaan, vuodesta 1947 lähtien, käytössä oli kaiketi jo pöytä.
Pioneerilehden nimeksi aiottiin ensin Tuohusta. Kun tuohus on tunnetusti ortodoksinen kirkkokynttilä, idean isäksi voisi epäillä Lehmosta, mutta todellisuudessa nimi perustui lukijaäänestykseen.
Vasemmistolaisessa jargonissa tuohus ymmärrettiin pieneksi, kokemattomaan käteen sopivaksi soihduksi, joten nimeä oli ehditty käyttää vuosisadan alun nuortenlehdessä. Pioneeriliitto ei halunnut tätä matkia ja niin ratkaisuksi tuli Kiuru, nimi, joka viittasi kevään sanansaattajaan ja toivon iloluontoiseen livertäjään.
Lehmosen ansiota oli, että Kiuru nousi hennoille siivilleen. Pioneeriliiton maallinen omaisuus käsitti alkuvaiheissa kaksi tuolia, yhden kassalippaan ja yhden kirjoituskoneen, mutta Lehmosen aikaan, vuodesta 1947 lähtien, käytössä oli kaiketi jo pöytä.
Liiton taloutta oli yritetty kohentaa valtakunnallisella puolukanpoimintakilpailulla, jossa parhaita palkittiin Lehmosen suomentamilla Lenin-tarinoilla ja ruotsalaisella suklaadilla, mutta osastot valittivat autojen puutetta. Ilman niitä urbaanit lapsoset eivät päässeet marjametsään.
Puolukat olivat itse asiassa nuorisoliiton bisnestä, sillä pikkusiskostaan poiketen se omisti kokonaisen liikeyrityksen, Helsingin Marja ja Hedelmä Osakeyhtiön. Äänenkannattajansa nuorisoliitto oli ristinyt napakasti Teräksi.
Terään Lehmonen käänsi melkoisen nipun venäjänkielisiä kertomuksia ja kustannustaloista hänen käännöksiään julkaisivat Kansankulttuuri, Tammi ja vasemmistohenkinen Smia. Leo Tolstoin Hadzhi Murat, Ivan Turgenevin Savua, monet Anton Tšehovin novellit ja Ilja Ehrenburgin Pariisin kukistuminen ovat Lehmosen suomentamia.
Myös tšekki sujui kahdeksaa tai yhdeksää kieltä hallinneelta Lehmoselta, mistä on todisteena Julius FuČikin Hirsipuun varjossa. Natsien kiduttama ja surmaama FuČik nousi Tšekkoslovakiassa legendaksi, mutta sosialismin romahdettua hänen mainettaan on alettu uhkaavasti nakertaa.
Lahjakkaalla Lehmosella olisi ollut kansandemokraattiselle kulttuurielämälle kosolti annettavaa, mutta vuoden 1948 vaalitappio kiristi mieliä niin, että Kiurun lapsille läheiset jutut ja Matti-sedän lempeä kirjelaatikko tuntuivat pian joutavalta höpinältä.
SKP:n talutusnuoraan kytketty pioneeriliitto ei tarvinnut munkkiviisauksia vaan oikeaoppisia sankarihahmoja kuten punainen ratsastaja Vasili Tshapajev ja kotimainen Aimo Aaltonen, joka piti uskollisesti Lavrenti Berijan kuvaa seinällään. Jossakin nurkan takana odotti myös ilmiantajapioneeri Pavlik Morozov.
Lehmoselle tyrkytettiin jäsenkirjaa ja sitä kautta mahdollisuutta aatteen viilaamiseen, mutta vuonna 1949 hän painoi myssyn päähänsä ja suuntasi Uuteen Valamoon. Kiurulle menetys ei ollut ehkä korvaamaton, mutta venäläiseen käännöskirjallisuuteen Lehmonen jätti ammottavan aukon, jota maanviljelysministeri Armas Äikiä ei kyennyt täyttämään.
Lehmosen kansandemokraattista uraa ei ole julkisuudessa järin paljon käsitelty, mutta perustietoa tarjoaa Esa Ålanderin pioneeriliiton historia (1995), yksi maailman hauskimmista kirjoista.
Jossakin lehtihaastattelussa Lehmonen on muistellut Elvi Sinervoa, joka runoili Kiurussa enkeleistä ja joulunkelloista ja sai ankaraa tukkapöllyä. Toinen Lehmosen arvostama henkilö oli Aimo Rikka, SNS:n syrjäytetty pääsihteeri, ex-kommunisti ja kuolemaan tuomittu mies, jota nykyisilläkin keskustelupalstoilla jaksetaan leppymättä vihata.
Herää tietysti kysymys, miksi Valamon saarille jo vuonna 1931 purjehtinut Lehmonen hylkäsi luostarivaelluksen ja ryhtyi työskentelemään kansandemokraattisen liikkeen hyväksi?
Selitystä on haettava sodasta ja eritoten uusista rajoista. Loistokas Valamo, Konevitsa, Petsamo, Lintula ja ortodoksisuuden ydinalueet jäivät kaikki Neuvostoliiton puolelle, joten luostareiden tulevaisuus näytti äärimmäisen synkältä.
Lähinnä venäjää puhuvat munkit ja nunnat evakuoitiin Suomeen, joskin petsamolaiset unohdettiin niin, ettei neuvostojoukkojen auttanut muu kuin viedä heidät vankileirille Kuolaan ja teloittaa hankalaksi heittäytynyt igumeeni. Petsamon munkkeja houkuteltiin myös pysyvästi Neuvostoliittoon, mutta he kieltäytyivät kunniasta.
Kun ortodokseille oudon rakkaasta ajanlaskusta ja Moskovan vallanhimosta oli kylliksi kiistelty, luostarit pääsivät vihdoin alkuun savolaisella Heinävedellä. Lehmonen viihtyi siellä kaksi vuosikymmentä, mutta jälleen loppu tuntui olevan käsissä. Veljet kuolivat, jotkut muuttivat länsivenäläiseen Petseriin, nuorisoa enkelielämä ei kiinnostanut.
Vuonna 1969 Lehmonen lähti entiseen opiskelupaikkaansa Pyhän Iovin luostariin, joka oli siirtynyt Karpaateilta Müncheniin. Etenkin kreikkalaiset vierastyöläiset mieltyivät Lehmosen palveluksiin, sillä hän piti niitä tarvittaessa puhtaalla kreikan kielellä.
Uuden Valamon arki ei ollut seitsemän Saksan-vuoden aikana sanottavasti vilkastunut, joten Lehmonen ei sinne enää kotiutunut vaan asettui syntymäpitäjäänsä Rautalammille. Valokuvista päätellen Lehmonen sonnustautui myös siviilissä munkin asuun ja teki kai kymmenet ulkomaanmatkansakin parta ja helmat hulmuten.
Boheemi, leikkisä ja levoton isä Mefodi, Matti Lehmonen, suunnitteli jopa paluuta Vanhaan Valamoon, mutta määrättömiin virtaa ei sittenkään riittänyt: kesällä 1996 iäkäs, monenlaista nähnyt ja kokenut pappismunkki temmattiin tuonilmaisiin.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
