Media on hypettänyt sähkökirjaa kuin viimeistä päivää. Sen oli määrä tehdä näyttävä läpimurto Helsingin kirjamessuilla, ja sen jälkeen ei mikään olisi niin kuin ennen. Mutta mitään läpimurtoa ei havaittu. En kahden päivän tiiviin messuilla pyörimisen mittaan saanut edes näköhavaintoa tuosta tekniikan ihmeestä, vaikka kuulopuheiden mukaan sitä jossain nurkassa esiteltiin.
Ihmiset vaelsivat virtanaan sinne, minne ovat aina vaeltaneet: katsomaan ja kuulemaan eläviä kirjailijoita, ostamaan painettuja kirjoja ja jonottamaan niihin nimmareita. Ilman eläviä suomalaisia kirjailijoita kirjamessut kuukahtaisivat siihen paikkaan. Siksi onkin epäoikeudenmukaista, että kirjailijat ainoina joutuvat paiskimaan kirjamessuilla töitä ruokalippupalkalla.
Suomen Kirjailijaliitto on kritikoinut asiaa vuosikausia, mutta tänä vuonna se ryhtyi sanoista tekoihin. Liiton ohjelmassa Takauma-lavalla mukana olleille kirjailijoille, sekä haastattelijoille että haastateltaville, maksettiin pieni rahapalkkio. Käytäntöä toteutettiin jo Turun Kirjamessuilla. Toivottavasti liitto saa seuraajia niistä, joilla on kirjailijoiden vähävaraista liittoa paremmat mahdollisuudet maksaa ansaittua korvausta tehdystä työstä.
Tietokirjan kriisiä ei ratkaise pelätty sähkökirja vaan tieto-kirjallisuuden sisältö.
Helsingin Kirjamessujen teettämä kävijätutkimus kertoi laimeasta kiinnostuksesta sähkökirjaan. Ainoastaan kolme prosenttia haastatelluista 300 kävijästä aikoi hankkia sähkökirjan. Vain 12 prosenttia oli sitä edes harkinnut. Messukävijät eivät myöskään uskoneet sähkökirjan syrjäyttävän paperikirjaa.
Kun kokemukset sähkökirjasta ovat vielä vähäisiä eivätkä ne messuilla juuri lisääntyneet, luvut oletettavasti lähitulevaisuudessa kasvavat. Kunhan alkukompuroinneista päästään, teknisistä vempaimista perinteisesti ylen innostunut Suomen kansa innostuu kyllä sähkökirjastakin. Tiedän jo nyt pari merkittävän kotikirjaston omistajaa, jotka olisivat valmiit vaihtamaan painetut kirjansa lukulaitteeseen ja 10 000 lataukseen. Itse siihen joukkoon tuskin kuuna päivänä kuulun.
Kustantamoissa odotetaan ja pelätään sähkökirjan mullistavaa vaikutusta eritoten tietokirjallisuuteen. Kaunokirjallisuuden lukeminen kuuluu vanhanaikaisten nautintojen piiriin, ”hitauden kulttuuriin”, jossa kirjalla yksilöllisenä esineenä on suuri merkitys. En usko, että kirjallisuuden rakastaja kovin herkästi luopuu niistä monipuolisista aistien ja älyn nautinnoista, joita painettu kirja esineenäkin tuottaa.
Ja kuten on tuhannesti jo todettu: kirjaa kätevämpää käyttöliittymää ei ole eikä tule. Ja mihinkäs se kirjailija nimmarinsa tulevaisuuden messuilla kirjoittaa, jos uutuusteos on ostettu latauksena?
Kirjamessut tekivät jälleen kävijäennätyksen. Neljän päivän aikana messuilla vieraili noin 80 000 kävijää, mikä merkitsee 3 000 kävijää viimevuotista enemmän. Messuille osallistui yli 300 kustantajaa, kirjakauppaa ja antikvariaattia. Esiintyjiä eri lavoilla oli yli tuhat. Ei mikään pikkubisnes messukeskusyritykselle. Pääsylipun hintakaan ei ole vallan vähäinen.
Olisiko kirjamessut nyt päässyt kävijämäärään, jonka ylittämiseen ei kannattaisikaan pyrkiä? Jo nyt alkaa messuilla vähänkin pitempään viipyminen olla rasittavaa. Metelissä on puhuttava huutamalla, vessoista lähtien joka ikiseen paikkaan on pitkät jonot, kaikki kahvilat ja muut levähtämispaikat ovat koko ajan tupaten täynnä.
Maksava yleisö, esiintyjät ja osastoistaan kovaa vuokraa maksavat näytteilleasettajat voisivat vaatia yhtä ja toista. Esimerkiksi päähän kiinnitettäviä, luotettavasti toimivia mikrofoneja nykyisten kömpelöiden käsimikkien sijaan. Niitä on suunnilleen suudeltava, jotta ääni niiden kautta kuuluisi. Virukset ja bakteerit siinä satojen ihmisten mikin pussailussa ja imeskelyssä voivat hyvin ja leviävät tehokkaasti. Myös hermoja rassaavalle metelille voisi seinärakenteiden materiaalivalinnoilla ja sementtilattiaisille käytäville levitettävillä matoilla tehdä jotain.
Jututin messuilla yhtä alan pistämätöntä asiantuntijaa, jolle vuosien mittaan ovat tulleet tutuiksi käytännöllisesti katsoen kaikki eurooppalaiset kirjamessut. Hänen mukaansa niin modernit mikrofonit kuin matot ja äänentasoa säätelevät seinämätkin on kaikkialla muualla keksitty jo ajat sitten.
Suomessa ilmestyy vuosittain yli 10 000 kirjaa. Vain seitsemän prosenttia kirjojen kokonaismyynnistä on kaunokirjallisuutta. Ei siis ihme, että ”kirjan kriisin” koetaan piilevän erityisesti tietokirjallisuudessa, jonka painokset ovat pienentyneet ja menekki muutenkin heikentynyt. Näin arvioi toimittaja Elina Grundström artikkelissaan, jonka Helsingin Sanomat julkaisi juuri ennen kirjamessuja (HS 26.10.).
Grundströmin mukaan tietokirjan kriisiä ei ratkaise pelätty sähkökirja vaan tietokirjallisuuden sisältö. Hänen mielestään meillä ei osata ”kirjoittaa totuudesta” eli tehdä kaunokirjallisuuden keinoin tietokirjallisuutta, joka kiinnostaisi nuoria sukupolvia. Muualla maailmassa, muun muassa Ruotsissa dokumenttiromaanit ja muu niin sanottu reality-kirjallisuus taas ovat kaikkein suosituin kirjallisuuden laji.
Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tositarinoiden lajityyppejä ei Suomessa edes tunnisteta. Moni tietokirja jää kerronnaltaan keskeneräiseksi, ja ”koskettavan psykologisen tarinan tai juonellisen reportaasikirjan sijaan julkaistaan epämääräinen esseekokoelma”, lataa Grundström. Kirjallisuus voi tehdä itsensä merkityksettömäksi, jos laatu ja lajityypit eivät kehity erityisesti tietokirjallisuudessa.
Tervettä puhetta. ”Kirjan kriisissä” niin kuin muissakin ihmisen hengenravintoa koskevissa kysymyksissä todelliset haasteet ovat sisällöissä, eivät sisältöjä välittävässä tekniikassa. Peruslähtökohta on tekijän, kirjailijan työ: jos ei joku kirjallisuutta kirjoita, kirjallisuutta ei ole, eikä siinä auta sofistikoituneinkaan tekniikka.
lehti 