Kirkon lukkoon lyömien totuuksien kaapeista olivat avaimet hukassa myös 53 vuotta sitten. Tuolloinkaan kirkon ylläpitämä arvokeskustelun taso ei taivaita hiponut.
Kotimaa-lehti arvioi 1957 eräässä pääkirjoituksessaan, että Helsingissä vallalla ollut holtiton elämänmeno juopotteluineen, rikoksineen ja avioeroineen johtui sunnuntaijumalanpalvelusten ja muun kirkon piirissä harjoitettavan hengellisen elämän laiminlyönneistä.
Sunnuntaisiin kirkonmenoihin osallistui lehden mukaan vajaa kaksi prosenttia seurakuntalaisista, joita tuolloin Helsingin seurakunnissa oli 363 000 henkeä.
Maisteri Teuvo Rasku esitti vastalauseensa Kotimaa-lehden ”sosiologiaan” pamfletissaan Kirkko vaakalaudalla.
Raskun mukaan yhteiskunnalliset ongelmat tuskin poistuisivat sillä, että kirkkoon kuuluvat helsinkiläiset kävisivät ahkerammin kirkossa ja osallistuisivat säännöllisesti Herran pyhän ehtoollisen nauttimiseen.
Eivät käytöshäiriötkään poistu, vaikka asianomaiset häiriköt lukisivat sunnuntaisin säännöllisesti vaikka ulkoa runoja ja etiikkaa koskevaa kirjallisuutta, kuuntelisivat sinfonioita tai yrittäisivät tehdä jotain muuta kuin yleensä viikonloppuisin tekevät:
”Papiston sosiaalisiin ongelmiin tarjoama ylin ratkaisu: usko, kirkossa käynti ja rukouselämä ovat useimmille nykyajan ihmisille ja varsinkin ’tieltä suistuneille’ liian yksiviivainen voidakseen olla heille todelliseksi avuksi. Kiinnitettäköön nimenomaan huomiota sanaan ’useimmille’, sillä epäilemättä on ihmisiä, joille juuri ne ovat tuoneet ’pelastuksen’ myös sosiaalisessa elämässä,” Rasku kirjoitti.
Helsingin seurakuntien vuoden 1955 toimintakertomuksessa ilmoitettiin Helsingin kirkoissa pidettyihin jumalanpalveluksiin osallistuneen 716 000 ihmistä. Tilastollisesti jokainen seurakuntalainen kävi kirkossa keskimäärin kaksi kertaa vuodessa.
Rasku arvioi, että jumalanpalvelusten kävijämäärän muodosti 20 000 aktiivin seurakuntalaisen perusjoukko, joka kävi kirkossa keskimäärin kolme kertaa kuukaudessa.
Mihin Helsingin seurakuntien jäsenten enemmistö tarvitsee kirkkoa, jos vain viisi prosenttia seurakuntien jäsenistöstä on todella kirkkoa tarvitsevia, Rasku pohdiskeli.
Hän vertasi Helsingin seurakuntien toimintaa Marian, Auroran ja Kivelän sairaaloiden toimintaan, joiden vuosimenot olivat yhtä suuret kuin Helsingin seurakuntien.
Sairaaloiden toimintaan sisältyi Raskun mielestä monin verroin enemmän yhteiskunnan jäseniä hyödyttäviä palveluja kuin Helsingin kirkolliseen toimintaan. Henkilökunnan määrää ja suoritettujen työpäivien määrää toisiinsa vertailemalla Rasku sai lopputulokseksi suhdekertoimen 4,7 sairaaloiden hyväksi.
Tämän tapaisten vertailujen te-keminen eri paikkakunnilla voisi valaista käynnissä olevaa keskustelua kirkon(kin) verottajan ja ideologin roolista yhteiskunnassamme.
uutiskirje 
