Tasa-arvo on vaivaannuttava puheenaihe

Sukupuolten tasa-arvosta on tullut tärkeä tavoite niin globaaleilla kuin EU-areenoillakin.

Pohjoismaat pitävät kärkisijoja sukupuolten tasa-arvon kansainvälisissä vertailuissa ja myös Suomi profiloituu mielellään tasa-arvon mallimaaksi.

Samalla sukupuolten tasa-arvo karkaa koko ajan käsistä niin, että voidaan puhua tasa-arvon paradokseista. Sukupuoliraja liikkuu ja hämärtyy, samalla kun sukupuolta esitetään ja vahvistetaan toisaalla.

Naisen ruumis on ”ulkonäköruumis”, miehen ”suoritusruumis”.

Yhteiskuntapolitiikan dosentti Raija Julkunen analysoi uusimmassa kirjassaan tasa-arvon ihanteen ja sukupuolijärjestelmän välisiä jännitteitä. Hän käsittelee erityisesti suomalaista yhteiskuntaa, esimerkkinä tasa-arvolla profiloituneista Pohjoismaista.

Julkusen esitys on perusteellinen: pelkästään lähdeluettelo on 26 sivun mittainen. Hän mainitseekin työn olleen oletettua suurempi.

Massiivisuudesta ja akateemisuudestaan huolimatta kirjassa on kansantajuinen tasonsa. Eikä tämän luettuaan ole vaikea perustella, miksi tasa-arvotyötä yhä tarvitaan.

Mikä paradoksi?

Suomalaiset naiset mielletään tasa-arvoisiksi. Naisten yllä leijuu vahvuuden myytti ja sukupuolten tasa-arvoa pidetään toteutuneena itsestäänselvyytenä.

Samaan aikaan sukupuolten välinen tasa-arvo on vaivaannuttava puheenaihe. Tästä lienee arkikokemuksia kaikilla, jotka ovat tasa-arvosta yrittäneet keskustella.

Tasa-arvo on siis samalla itsestään selvää (”meillähän on jo naispresidentti ja seksimessuilla myös miesstrippareita”) ja kiusallinen puheenaihe (”taas tuo feministi aloittaa, vaikka olisi tärkeitäkin asioita, joista keskustella”).

Feminismin ja feministin julkikuva on kaavamainen ja kielteinen. Tästä kuvasta katoaa Julkusen mukaan naisliikkeelle ominainen naiskulttuuri: hauskanpito ja sukupuolen ironisointi.

Raja vedetäänkin usein tasa-arvon ja feminismin välille. Feminismi on vouhotusta, tasa-arvo kannatettava asia, kuten Julkunen kirjoittaa.

Muun muassa tätä on tasa-arvon paradoksi.

Ruumiillinen nainen

Kirjassa on neljänkymmenen vuoden perspektiivi. Se aloittaa 1960- ja -70-lukujen nais- ja tasa-arvoliikkeen taistelukaudesta ja päätyy feminismin kolmanteen aaltoon ja aikaamme, jota Julkunen kutsuu jälkipatriarkaattiseksi.

Ajallisesti etenevän esityksen myötä Raija Julkunen purkaa niin poliittisia kuin tutkimuksellisia käsitteitä. Tasa-arvon valossa hän käsittelee muun muassa perhettä, työelämää ja valtiota, hoivan sukupuolta ja pohjoismaista sukupuolijärjestystä. Eikä ”vouhota”, vaan ennemminkin esittelee.

Yksi kiinnostavimmista luvuista (allekirjoittaneelle) on Uudelleenseksualisoitu nainen.

Vaikka nainen oppii kuinka taitavaksi ikävien ruumiillisuudesta muistuttavien asioiden (kuukautiset, vaihdevuodet) peittäjäksi, nainen silti ruumiillistetaan. Naisen ruumiilla myydään ja mainostetaan tänäkin päivänä kaikkea aina autoista purukumiin.

Naisen ruumis on ”ulkonäköruumis”, miehen ”suoritusruumis”. Ulkonäkö- ja hoikkuuspaineita on erityisesti korkeasti koulutetuilla naisilla. Eikä syyttä:

Julkunen kertoo 2005 ja 2007 Suomessa tehdystä tutkimuksesta, joka paljasti, että johtavassa asemassa työskentelevät, korkeasti koulutetut ja hoikat naiset ansaitsivat 20 prosenttia enemmän kuin yhtä koulutetut, samaan ammattikategoriaan kuuluvat lihavat naiset. Miehillä tai muissa naisryhmissä samaa yhteyttä ei havaittu.

Populaarikulttuurin halvennetuimpia hahmoja on puolestaan ”ruma” nainen, joka havittelee itselleen seksikumppania.

Jyräävät tytöt korkokengissään

Raija Julkunen kysyy myös mitä tapahtuu feminismille, kun se käännetään hallinnollisiksi tekniikoiksi; EU-direktiiveiksi ja tasa-arvolaeiksi? Ainakin siitä katoaa feministiselle puheelle tyypillinen eletty kokemus ja ruumiillisuus.

Lakien valossa tasa-arvoiselta näyttävässä Suomessa rakennetaan kuitenkin päivittäin sukupuoleen perustuvia rooleja, rajoja ja eroja kaikille sukupuolille.

Lopun yhteenvedossa Julkunen kertoo osuvan esimerkin. Hän on poiminut saman päivän Helsingin Sanomista kaksi juttua.

”Oikeuden jakamisesta on tullut naisten työtä” kertoo tuomioistuinten naisistumisesta. Tavalla, joka jutun mukaan herättää jo huolestuttavan näkymän siitä heikkeneekö sukupuolisen tasapuolisuuden vaikutelma.

(Tätä pohjoismaiset tytöt kuulevat paljon; kuinka he ”rynnivät” ja ”jyräävät”, vievät opiskelu- ja työpaikat, niin että pojat ja miehet ovat hätää kärsimässä.)

Toinen juttu kertoo Gummeruksen kahdesta uutuuskirjasta. Vihreäkantinen Poikien kirja on sankarin selviytymisopas, jossa neuvotaan kuinka suunnitellaan tutkimusmatka tai kannetaan joku turvaan.

Vaaleanpunakantinen Tyttöjen kirja puolestaan opastaa kuinka tehdään tyylikäs sisääntulo, miten saadaan superkiiltävät hiukset ja miten korkokengillä kävellään.

Feministinen ideaali maailmasta, jossa naisten ei tarvitse pelätä, jossa naiset voivat elää rohkeasti ja vahvasti ja jossa nais(ellis)ta ei hyväksikäytetä ja marginalisoida, jää Raija Julkusen mukaan helposti muodollisen tasa-arvon varjoon.

Raija Julkunen: Sukupuolen järjestykset ja tasa-arvon paradoksit. Vastapaino 2010. 332 sivua.