Suomalaisturistien ympärillä kieppuvat sukkahousujobbarit ja ruplanvaihtajat hermostuttivat Leningradin viranomaisia siinä määrin, että he päättivät antaa länsihakuisille lättähatuille kunnon opetuksen.
Kaupungissa järjestettiin vuonna 1964 näytösoikeudenkäynti, jossa syytetyn rooliin valittiin muuan Joseph Brodsky. Nuori mies ei ollut muita pahempi eikä parempi, mutta hänellä oli lisärasitteena maanalainen runous.
Runojen sisältö tai mahdollinen poliittisuus ei ollut oikeudenkäynnissä olennaista, sillä kukaan todistajista ei ollut niitä lukenut. Kiivaiksi yltyneet lausunnot koskivat ennen muuta työn karttelua. Sankarikaupungissa loiseläjät olivat suuri häpeä.
Juutalaisuus merkitsi Brodskylle vain älyllistä ja ironista mentaliteettia, punaista tukkaa ja pisamia, mutta vaikeuksia siitä kyllä koitui.
Aleksandr Solzhenitsyn pilkkasi myöhemmin Brodskyn saamaa rangaistusta lapsen tuomioksi. Vankileirien saaristoon Brodsky ei todellakaan joutunut, vaan pohjoisvenäläiseen Norenskajan kylään kevyitä maalaisaskareita toimittelemaan.
Norenskaja oli jo tuolloin vähäväkinen ja netin perusteella siellä näyttäisi olevan nyt viisi asukasta. Karkotusolot olivat samantapaiset kuin keisarivallan vuosina: Brodsky luki, kirjoitti, nautti luonnosta ja kauniista naisseuralaisesta ja poikkesi aina välillä Leningradissa kotilomilla.
Oikeudenkäynti ja kahdeksantoista kuukauden työpalvelus nostivat Brodskyn merkittäväksi toisinajattelijaksi, jonka puolesta läntinen blokki Richard Nixonia myöten oli valmis taistelemaan.
Aikanaan Brodskysta kuoriutui huippurunoilija, kärkiesseisti ja Nobel-kirjailija, mutta nuoruudessaan hän oli levoton sielu, koulupudokas, jolle kadun kujeet ja katupoikien roisi kieli olivat tuttuja. Farkut, jotka arvoisa lukija Leningradissa myi, saattoivat hyvinkin päätyä Brodskyn jalkaan.
Eikä farkuissa kyllin: Jukka Mallinen kertoo Seisahdus erämaassa -kirjassaan (Savukeidas 2010) myös hullunrohkeasta aikeesta kaapata lentokone ja laskeutua sillä johonkin amerikkalaiseen tukikohtaan. Jos haave olisi viety vähänkin pidemmälle, Brodskysta ei olisi sen jälkeen enää kuultu.
Aakkosellisen Neuvostoliitto-tietosanakirjan (1967) mukaan maasta poistuivat riistäjäluokan hävitessä juutalaisuuden kuten jokaisen muunkin uskonnon olemassaolon perusteet. Valtaosa Neuvostoliitossa asuvista juutalaisista oli ateisteja.
Joseph Brodskyn tapauksessa kirja osui oikeaan. Brodsky oli pohjavireeltään ateisti ja ainoastaan herkimpinä hetkinä agnostikko. Viimeisinä jouluinaan hän julkaisi juhlarunoja, joita voi lukea Jukka Mallisen suomentamasta Joulutähti-kokoelmasta (Tammi 1999).
Juutalaisuus merkitsi Brodskylle vain älyllistä ja ironista mentaliteettia, punaista tukkaa ja pisamia, mutta vaikeuksia siitä kyllä koitui. Merestä tuli varsinainen kompastuskivi: isä erotettiin laivastosta, poikaa itseään ei laivaan edes laskettu.
Sodan jälkeisinä vuosina elämää varjosti ajatus suuresta muutosta. Leningradissa pelättiin aivan tosissaan, että tuota pikaa imperiumin kaikki juutalaiset kootaan yhteen ja kyyditään maailman ääreen, Siperian taa.
Juutalaisten autonominen alue on edelleen olemassa, mutta sen historia tunnetaan huonosti. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että juutalaiset pyysivät vuonna 1928 omaa reservaattia samaan tapaan kuin monet kansat rukoilivat sittemmin polvet hellinä miehitystä.
Reservaatti-idea ei ollut tietenkään uusi, sillä keisarillisena aikana juutalaiset saivat asua ilman erikoislupaa vain Itämereltä Mustallemerelle ulottuvalla vyöhykkeellä, Liettuassa, Puolassa, Valko-Venäjällä ja Ukrainassa.
Autonomista aluetta ei sijoitettu kuitenkaan Neuvostoliiton länsiosiin, vaan täysin vastakkaiselle suunnalle, Kaukoitään, Kiinan rajalle. Siellä oli rannatonta metsää, korkeita vuoria, Amurin tiikereitä ja Tihonkajan kyläpahanen, jonka nimi vaihdettiin kahdesta joesta, Birasta ja Bidzhanista, yhdistettyyn Birobidzhaniin.
Kyydityksiä ei onneksi toteutettu, ja vuosi vuodelta juutalaisväestön osuus on autonomisella alueella huvennut. Kuudentoista prosentin huippuajoista on vajottu runsaaseen prosenttiin.
Toisaalta juutalainen identiteetti leimaa Birobidzhania yllättävänkin selvästi. Pääkaupungin keskusaukion suihkulähteestä kohoaa seitsenhaarainen kynttilänjalka, menora, on synagoga ja juutalainen teatteri ja valtakatu on nimetty humoristi Sholem Aleichemin mukaan.
Mikään nykyisistä juutalaisuuksista ei kuulunut arvatenkaan alkuperäisiin suunnitelmiin. Ilmiselvänä tarkoituksena oli tukahduttaa juutalainen perinne sulkemalla se täysin vieraisiin ja sietämättömiin oloihin, jäädyttää lehtimajat ja hyydyttää hanukkatuikut idän pakkasilla ja lumimyrskyillä.
Neuvostoliiton juutalaiset pääsivät 1970-luvulta alkaen muuttamaan Israeliin ja tilastoissa myös Joseph Brodskyn vuoden 1972 emigraatio merkittiin Israel-sarakkeeseen. Sinne hän ei kuitenkaan suunnannut vaan kohti Wieniä.
Brodskysta oli tullut kylmän sodan pelinappula ja hänen läntisestä tuotannostaan niin arkaluontoinen asia, ettei hänellä voinut olla kotikulmilla tulevaisuutta. Runoilijan traaginen lähtö oli näin sekä karkotus että valinta.
Lähtö oli niin ikään lopullinen. Brodsky ei enää koskaan nähnyt vanhempiaan eikä astunut neuvostovallan romahdettuakaan venäläiselle kamaralle.
Brodskyn tietä tasoitettiin monin tavoin ja hän sai hoitaa Yhdysvalloissa vaativia opetustehtäviä, joihin hänen kielitaitonsa ei riittänyt. Kun Brodsky vielä Leninin lailla sorautti ärrää ja tulistui kaikille, jotka eivät Osip Mandelstamin nuoruuden säkeitä ulkoa muistaneet, opiskelijoilla oli naurussa pitelemistä.
Leningradin joet ja kanavat väikkyivät aina Brodskyn mielessä ja hän kiintyi syvästi maisemaltaan samankaltaiseen Venetsiaan. Mutta siinä missä Canal Grande vilisi veneitä ja elämää, Fontanka virtasi majesteettisen autiona ja tyhjänä.
Neuvostoliitossa vapaa-ajan veneily oli kielletty, saaret otettu sotilaskäyttöön ja merenkulku sallittu vain etnisesti luotettaville kansalaisille. Kaiken tämän takia Brodsky halusi hautansa saareen, Venetsian San Micheleen.
Siellä hän uinuu sydän särkyneenä – aaltojen huminassa, protestanttisessa osastossa, kirjeiden ja kynien peitossa. Toukokuussa, minun syntymäpäivänäni, hän olisi täyttänyt 70 vuotta.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.