Kolumni / Pirjo Hämäläinen
Maamme pääkaupunki tunnetaan tuhansien järvien partailla Helsinkinä, meren rantamilla Helsingforsina ja tuntureilla vähän erikoisemmalla nimellä Helsset. Euroopassa Helsinki voi olla Elsinki, Helsinkis, Helsinky tai Helsinquia, vaihtoehtoja riittää, ja keisarivallan aikaan venäläiset puhuivat Gelsingforsista.
Vierasperäisissä nimissä ei venäläisten mielestä pidä olla h-kirjainta, joten Hampuri on Gamburg ja Hongkong Gonkong. Hangosta taas on vääntynyt monelle kääntäjällekin käsittämätön Gangut, sillä lähtökohtana ei ole kaupunki vaan niemi, Hangöudd.
Topelius luuli esittävänsä Palosaarta Nikolainsatamaksi, mutta lopputuloksena Vaasasta leivottiin Nikolainkaupunki.
Vuoden 1714 kuuluisa meritaistelu käytiin Hangöuddissa, Gangutissa tai suomalaisittain Riilahdessa, mutta joka tapauksessa ruotsalaiset hävisivät ja venäläiset innostuivat voitosta niin, että sotalaiva toisensa jälkeen sai nimen Gangut. Viimeinen niistä romutettiin vasta 1950-luvun lopussa.
Olavi Virta ihmetteli vuoden 1954 suosikki-iskelmässä, miten nimet niin kovin tiuhaan muuttuivat ja miten ”Kostantinooppolista” oli nyt tullut Istanbul. Muutos ei ollut kuitenkaan ensimmäinen, sillä Konstantinopolia edelsi antiikin Byzantion.
Vierasheimoisille Konstantinopoli oli Miklagord tai Tsarigrad, mutta Katariina Suuri ajatteli pitää nimen ennallaan. Kaupunki vallattaisiin viimeistään hänen pojanpoikiensa aikana, joten yksi suuriruhtinaista ristittiin kaukonäköisesti Konstantiniksi.
Konstantinopoli ymmärrettiin toiseksi Roomaksi ja kolmas oli tietysti Moskova. Ikivanha Moskova säilytti ajan myllerryksissä nimensä, mutta Pietari Suuren kaupunki on ollut tähän mennessä Petropol, Pieterburch, Sankt-Peterburg, Petrograd, Leningrad ja jälleen Sankt-Peterburg.
Ja ennen Pietaria oli arvatenkin Nevanlinna. Venäläiset, Aleksandr Pushkin etunenässä, ruokkivat myyttiä, jonka mukaan Pietari olisi noussut kuin ilmestys autiolle, hyllyvälle suolle, mutta tämä ei vastaa totuutta.
Pietarin tuleva ydinkeskusta oli täynnä toimeliaita kyliä ja niillä kulmilla, jonne nyt suunnitellaan pilviä hipovaa Gazprom-tornia, levittäytyi Nevanlinnan kaupunki. Asukkaat olivat pääosin tavallisia suomalaisia, Kekkosia, Kokkosia, Leinosia, Mannisia, Saarisia – olivatpa Hämäläisetkin Pietari Suurta aiemmin paikalla.
Sodat, valloitukset ja vallankumoukset ovat muuttaneet kaupunkien nimiä, mutta rauhan oloissa muutokset ovat olleet harvinaisia. Norjan Kristianiasta tehtiin kuitenkin vuonna 1924 Oslo ja meillä Suomessa on tietysti Vaasan tapaus.
Kun Vaasa kesällä 1852 paloi, keisari Nikolai I lahjoitti jälleenrakennukseen kymmeniätuhansia kultaruplia. Vaasalaiset olivat armonosoituksesta niin mielissään, että päättivät siltä istumalta vaihtaa Kustaa Vaasan Nikolai I:een ja nimetä kaupunkinsa keisarin mukaan.
Keisarista idea oli kuvottavaa kosiskelua eikä hän siihen suostunut, mutta poika, Aleksanteri II, suostui. Anomuksen laati Zachris Topelius, jolta pasmat menivät onnettomasti sekaisin. Topelius luuli esittävänsä Palosaarta Nikolainsatamaksi, mutta lopputuloksena Vaasasta leivottiin Nikolainkaupunki.
Topeliuksen maine koki aivan valtavan kolauksen. Ruotsinmaalaiset lehdet raivosivat vuosikausia ja ranskalaiset leimasivat hänet Venäjän salaiseksi asiamieheksi. Topelius itse masentui ja sairastui, hyvä ettei henki lähtenyt. Vaasassa uutta nimeä inhottiin, mutta se säilyi aina Suomen itsenäistymiseen saakka.
Maalaispitäjistä erityisen värikäs nimihistoria on Johanneksella, joka on sama paikka kuin Viipurin eteläpuolella sijaitseva Sovetski. Ennen vanhaan kun kaikki turistit eivät Viipurin hotelleihin mahtuneet, jotkut joutuivat tyytymään Sovetskiin ja sen yhden tähden majataloon, jonka nimi taisi olla Tshaika.
Alkuaan Sovetski oli karusti Kakki eli Kakkinen. Taustalla oli käsittääkseni Kaggen jopa aateliseksi väitetty ruotsalaissuku, mutta 1850-luvulle ehdittäessä asukkaat olivat saaneet huussihuumorista tarpeekseen. Nimi vaihdettiin kirkon suojelijalta lainattuun Johannekseen, minkä johdosta pitäjäläisiä pilkattiin kohta perseensiunaajiksi.
Johannes meni sodassa ja 1900-luvun lopulla alettiin julkaista pakollisia kotiseutukirjoja. Tässä vaiheessa nimenmuutos tuntui erityisen onnistuneelta, sillä miltä kuulostaisivatkaan kirjannimet Kappale Kakkia, menneisyyttä ja muistoja, Kakki, lähellä – kaukana, Kakki, muistoja kuvina tai Kakkilaisii ruokii.
Reippaan alatyylisen Kakin ja kirkollisen Johanneksen jälkeen uusin nimi, Sovetski, vaikuttaa kovin tylsältä. Nimi ei tarkoita kuitenkaan mitään yleistä neuvostolaisuutta, vaan se on kunnianosoitus lentäjä Mihail Sovetskille.
Sovetski oli vallankumousvuoden isätön, äiditön ja nimetön löytölapsi, joten hänen suvukseen julistettiin koko Sovetski Sojuz. Ja ikään kuin kohtalon ohjaamana Sovetski sai sitten vuonna 1944 surmansa ja nousi ylimpään kategoriaan, Neuvostoliiton sankariksi.
Eri kansojen nimijärjestelmistä kiinnostuneen kannattaa etsiä käsiinsä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Sukunimi? Etunimi? -kirja (2002). Teos on ohut, mutta siitä oppii esimerkiksi sen, miten televisiossa nimet äännetään ohjelmallisesti väärin: Nasser ja Jasser eikä Nasir ja Jasir.
Oppii muutakin. Jos suomalainen menee höläyttämään vietnamilaiselle naapurilleen, että mitäs sinun äidillesi, sille Thulle, kuuluu, naapuri valahtaa kasvoiltaan kalpeaksi. Vietnamilaiset välttävät etenkin äitien nimien lausumista ja kutsuvat myös lapsiaan ja tätejään järjestysnumeron mukaan.
Somalien vaikeudet johtuvat taas osin siitä, ettei heillä ole sukunimiä vaan ainoastaan etunimi, isännimi ja isoisännimi. Samassa rimpsussa saattaa näin olla naisennimi (Fatima) ja kaksi miehennimeä (Jusuf, Hassan), mikä ei tietenkään ole täysin outoa meille, jotka muistamme Maria Matintyttäret.
Mutta mitä tehdä, kun kireä viranomainen tökkii sormellaan lomaketta ja tivaa sukunimeä? Ei ole, somali hätääntyy ja joutuu hetkessä silmätikuksi.
Ja lopuksi pari nyrkkisääntöä kirjallisuuden kääntäjille. Isän veli on setä ja äidin veli on eno. Miespartneri on rakastaja ja naispartneri on rakastajatar. Kuulostaa ehkä helpolta, mutta nykyisin on liki mahdoton löytää kirjaa, jossa molempia sääntöjä olisi noudatettu.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
lehti 