Kolumni / Tuula-Liina Varis
Naapurikaupunkimme Outokumpu päätti olla viskomatta rahaa taivaalle uuden vuoden yönä ja käytti ilotuliterahat jouluateriaan vähävaraisille asukkailleen. Hieno teko, lämmitti täällä maakunnan pääkaupungissa asti. Köyhiä, nälkäisiä ja palelevaisia on täälläkin, mutta Joensuu ei valitettavasti samanlaista humaania päätöstä tehnyt.
Tykistökeskitykseen päästään siis tässäkin vuodenvaihteessa.
”Se ei ole suomalainen, joka ei joulusaunasta tullen tunnusta rauhan vallitsevan maata ja hyvyyden ihmismieliä.”
Päästäisiin tietysti ilman kaupungin panostustakin. Uudenvuoden aattona, viimeistään hämärän laskeutuessa alkaa taistelutoiminta. Paikallinen Citymarket esittelee räjähdevalikoimaansa peräti neljällä sivulla maakuntalehdessä. Paukkuja tuntuu riittävän täysmittaiseen sotaan. On Häijyä äijää, Älypäätä ja Jätkää, Koviksen kauhua, Eurotykkiä, Jymyjyskettä, Kenraalikanuunaa ja Tulisuihkua, Herranpieksuja, Mammuttipatteria, Hopeatykkiä, Norsun töräystä ja Tähtien tykistöä.
Sitten tulevat vielä kaikki kotitekoiset viritykset, joiden villistä lisääntymisestä on mediassa jo kannettu huolta. Internet on taas osoittanut voimansa, sillä kuka tahansa voi sieltä poimia ohjeet, joilla pystyy tekemään mahtipaukun vaikka tomusokerista ja äidin meikkivoiteesta.
Mutta minkälainen pelotin mahtaa olla kipinäsuihku nimeltä Anopin hätähuuto? Taitaa olla tarkoitettu meikäläisen kaltaisille paukkuaroille niuhomummoille, joiden mielestä yksityinen räjäyttely voitaisiin kokonaan kieltää. Kaupungin ilotulitus riittäisi ihan hyvin, eikä sitäkään tarvittaisi joka vuosi. Jouluateria vähäosaisille olisi komeintakin ilotulitusta kauniimpi vaihtoehto.
Sille, joka ei etsi valtaa eikä loistoa vaan haluaa vain majan rauhaisan, jouluntienoo on vaikeata aikaa. Johtuneeko itsenäisyyspäivän läheisyydestä vai mistä, että meillä sota tuntuu liittyvän omituisella tavalla myös joulutunnelmiin? Ainakin televisiossa, jossa käydään Tauno Tukevan sotaa, Foylen sotaa, Tyynenmeren sotaa, välillä Amerikan sisällissotaakin kaiken sen ”normaalin” tappamisen lisäksi, jota tulvii joka tuutista myös joulun aikaan. Yritin TV-maailma-lehdestä laskea kaikkea sota- ja muuta väkivaltaa, jota lähetetään jouluaaton ja loppiaisen välillä, mutta väsähdin kesken. Varsinaisen taistelutoiminnan ohella pohditaan amerikkalaisten sotatraumoja ja Mannerheimia, kuljetaan evakkotaivalta, paetaan natsien keskitysleiriltä ja kerrataan – kuinkas muuten – World Trade Centerin iskuja. Kaikki kunnia sellaisille hienoille leffoille kuin Mikko Niskasen Pojat ja Akira Kurosawan Seitsemän samuraita, mutta niillekin olisi voinut löytyä sopivampi esitysaika kuin joulun tienoo – varsinkin kun molemmat on esitetty televisiossa jo moneen kertaan.
Toisaalta voisi tietysti olla kiitollisuudesta sykkyrässä parin hienon taide-elokuvan takia, vaikka ne olisi viiteen, kuuteen kertaan jo pitkän elämänsä aikana nähnyt. Muuten kulttuuri loistaa poissaolollaan television tarjonnassa, Yle lähettää jotakin uusintoina ja uusintojen uusintoina, kaupalliset kanavat eivät sitäkään.
Mutta sota ja joulu. Mikä sodassa kiehtoo? Sitä on kaltaiseni paatuneen pasifistin vaikea ymmärtää. Vai olenko itse se sotatraumaattinen?
Olin vauva jatkosodan aikana, eikä omia sotamuistoja voi olla, mutta ehkä sodan kokeneet sukupolvet istuttivat lapsiin omat traumansa. Kotonani sodasta vaiettiin, eikä äitini koskaan selvittänyt syitä siihen, miksi oli 1930-luvulla äärioikeistolaisen IKL:n kannattaja ja vielä jatkosodan alkupuolella natsi-Saksan ihailija. Vaikeneminen, etenkin isäni ahdistunut mykkyys, oli tietenkin yksi trauman oire. Mutta muistorikkaana jäi mieleen myös äidin vanhapiikasisko, joka sai hepulin joka pillin vihellyksestä, rakennus- ja tietyömaiden paukkeesta ja harvoin nähtävistä, mainoslehtisiä pudottelevista lentokoneista. Pillin vinkaisu oli ilmahyökkäyksen, pauke tykistökeskityksen merkki, ja lentokoneesta putoili desantteja ja vihollisen propagandaa.
Kai sillä pelillä sai sotatraumansa siirrettyä lapseenkin. ”Tuleeko taas sota?” ei ollut harvinainen kysymys lapsenkaan suusta tuohon aikaan, kun jotain erikoista tapahtui.
Löytyykö historian viisailta selitystä sille, miksi suomalaiset ovat niin viehtyneitä sotaan? Mitä sanoo Suuri sitaattisanakirja? Paljonkin.
Urho Kekkosen mielestä suomalaisten perusvika on tosikkomaisuus. Z. Topelius taas antoi kertoa itselleen suomalaisten olevan niin innokkaita sotilaita, että kun he olivat ampuneet kaikki luotinsa, he repivät asetakeistaan napit ja ampuivat niitä. Jalmari Finnen mielestä suomalaisen sielusta puuttuu lentotaito. ”Henkinen lentomme on korkeintaan kanan lentoa aidan päälle, jonne päästyämme huudamme tätä ihmeasiaa koko maailmalle.” Daniel Juslenius totesi jo 1700-luvulla, että suomalaiset, Marsin kasvatit, eivät näytä sotatoimiin tehdyiltä vaan niihin syntyneiltä. Vähän myöhemmin Kustaa Mauri Armfelt varoitti, ettei suomalaiselle saa antaa pienintäkään tilaisuutta esiintyä vaateliaasti.
J.K. Paasikiven sanat ovat unohtumattomat: ”Tämä Suomen kansa on niin paska kansa, että sen pitää lyödä joka kolmas vuosi (milloin joka toinen, viides tai peräti joka vuosi!) päänsä seinään.”
Samuli Paronen tylyttää: ”Suomen mies on sankariluonne. Hän ei valita, ei tunteile, puhuu kolme sanaa amerikkaa, hänellä on veritulppa, hän menee kesälomalla Leningradiin, juo siellä vodkaa ja rähjää, tulee kaljuna kotiin ja saa iloa siitä, kun naapuri on sillä välin tappanut itsensä, saa toisen veritulpan, kuolee. Kersat tulevat Ruotsista peijaisiin ja keräävät kolehdin, ostavat haudalle marmorilevyn eivätkä muista paikkaa sen jälkeen.”
Sakari Pälsi huomauttaa, että Kööpenhaminan kirurgisessa sairaalassa voidaan puukotusten lukumäärästä laskea, kuinka monta suomalaista laivaa kulloinkin on satamassa. Mutta toisaalta Pälsi kaikista siteeratuista ainoana löysi suomalaisesta joulurauhan tunnon: ”Se ei ole suomalainen, joka ei joulusaunasta tullen tunnusta rauhan vallitsevan maata ja hyvyyden ihmismieliä.”
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
lehti 