Nobelin rauhanpalkinto vavisutti ennen joulua koko maailmaa, mutta tiedättekö, ketä J. K. Paasikivi esitti palkittavaksi vuonna 1946? Aivan, Aleksandra Kollontaita, vallankumouksen seireeniä, jolla on ollut Suomessa perinteisesti hyvä maine.
Kollontai, omapäinen feministi, oli miesjohtoisessa Neuvostoliitossa suurenmoinen poikkeusyksilö, joka ei edes kuollut niin kuin vanhat bolševikit tavallisesti kuolivat.
Lenin ja Kollontai olivat miltei ikätovereita ja heidän tarinoissaan on samankaltaisia piirteitä. Mutta kun jokainen mökki, vuokrakaksio ja heinäsuova, jossa Lenin sattumoisin yöpyi, julistettiin rummut päristen museoksi, Kollontain lapsuuden lintukoto ja muistelmissa seikkaperäisesti kuvattu kesäpaikka päästettiin surutta tuhoutumaan.
Museota Kollontai ei saanut, mutta yksi pikkuplaneetoista on ristitty hänen mukaansa.
Kuusaan hovi Muolaassa, Karjalan kannaksella oli Kollontain suomalaisen isoisän Aleksander Masalinin omistuksessa. Yleinen harhaluulo on, että rutiköyhä ja hiukan yksinkertainen Masalin lähti Savon salomailta rikastuakseen Pietarissa halkokaupalla, mutta kirkonkirjojen mukaan hän syntyi nykyisellä Imatralla kollegiasessorin aatelisperheeseen.
Masalinin isä Fredrik toimi myöhemmin Savonlinnassa oikeusneuvosmiehenä eli tuomarina ja pojasta itsestään tuli kollegineuvos, jota puhuteltiin sanoilla ”teidän korkea jalosukuisuutenne”.
Pietariin Masalineilla oli vanhastaan lämpimät suhteet, sillä isoisä Henrik, maakomissaari ja Siitolan hovin herra, tarjosi vuonna 1772 päivälliset Imatrankoskeen ihastuneelle Katariina Suurelle, jonka seurueeseen kuului kaksikymmentä jäsentä, sata palvelijaa ja toista sataa korskuvaa hevosta. Pelkkää pettuleipää Masalinit eivät siis pureksineet.
Sota pyyhki kartalta Kannaksen ja Viipurin seudun monilukuiset hovit niin, että vain Kiiskilä ja Kuusaa jäivät jäljelle. Neuvostoliitolla ei ollut erityisiä intressejä Aino Kallaksen ja muiden Krohnien Kiiskilää suojella, mutta tuntuu oudolta, ettei Kollontain Kuusaassa nähty mitään ainutlaatuista.
Tarkoitan nyt propaganda-arvoa. Terijoella perustettiin jo ennen tienoon valtaamista Suomen kansanhallitus, ja tuskin talvisota oli ohi, kun Terijoen Kuokkalassa, Ilja Repinin huvilassa avattiin museo. Epäselvää on, kävikö joku evakkokuormasta unohtuneita tavaroita ihan oikeasti katsomassa vai tapahtuiko kaikki vain paperilla. Jatkosodassahan fasistit tunnetusti polttivat huvilan.
Kuusaan hovista olisi voinut hyvin tehdä Kollontain kotimuseon ja sekoittaa lisäbonuksena vähän historiaa. Sitä paitsi hoviin puuhattiin 1930-luvun lopulla lahjoitusmaamuseota, kuten selviää Hannu Takalan kirjasta Karjalan museot ja niiden tuhoutuminen talvi- ja jatkosodassa (SKS 2010).
Suomalaisten palatessa kesällä 1941 Kuusaaseen rokokoopeilit, empiresatullit ja muut museoesineet olivat poissa. Hovin puutarhaa oli tongittu ja joitakin puita kaadettu, mutta päärakennus oli kunnossa. Korinttilaiset pylväät hohtivat valkoisina, monimutkaiset ikkunaruudut olivat rikkomatta ja soma lanterniinikin kohosi yhä katolla.
Sotavuosina suomalaiset käyttivät 1830-luvulla valmistunutta päärakennusta kenttäsairaalana, kirkkoherranvirastona ja kirkkona, mutta venäläiset perustivat Kuusaaseen pioneerileirin.
Leirin aikana ja etenkin sen sulkemisen jälkeen päärakennus kulki kiihtyvällä vauhdilla kohti perikatoa: maalit karisivat, laudat irtoilivat, rappaukset putoilivat. Kotiseutumatkalaiset raportoivat vuosi vuodelta pahenevasta siivosta, kunnes hovin murheelliset jäännökset paloivat keväällä 2006 poroksi.
Myös Kollontain patsas on varastettu ja pioneerileirin parikymmentä muuta rakennusta tuhottu. Kun Kannaksen keskiosissa ei ole liiemmin työpaikkoja, palveluita tai virikkeitä, revitään, hitsi, vaikka seiniä.
Museota Kollontai ei saanut, mutta yksi pikkuplaneetoista on ristitty hänen mukaansa ja Venäjällä on kokonaista kaksi nimikkokatua, pidempi niistä Pietarissa supermarkettien ja teollisuuslaitosten välissä.
Taistelutoveri Leniniin verrattuna tämä on aika vaatimatonta, sillä hänen katujensa, museoittensa ja patsaittensa määrä on tähtitieteellinen. Patsaita on riittänyt etelänavalle ja kaikkiin maanosiin (Australiaa ehkä lukuun ottamatta), sosialistisiin ja ei-sosialistisiin maihin ja niinkin yllättäviin paikkoihin kuin Dallas tai Las Vegas.
Kotkassa teemasta on kaksi tulkintaa, virolainen Leninin yläruumis ja puolalainen Leninin käsivarsi. Kun niitä katsoo sopivasta kulmasta, tuloksena on melkein ehjä mies.
Lenin on tietysti tapaus sinänsä, mutta kyllä kunniaa on muillekin jaettu. Leningradin murhatulle puoluepomolle Sergei Kiroville omistettiin oblasti, saaria, pari kolme Kirovin kaupunkia, jokunen Kirovsk ja ainakin yksi Kirovskoje, loputon jono katuja, puistoja, siltoja, tehtaita, teattereita, museoita ja kuuluisa stadion.
Viipurissa ei taida olla kuin Kirovin huvila-alue, jonka motelli tarjoaa ”henkilökohtaisen turvapalvelun kaupungilla liikuttaessa”, mutta Leninin vaimolle Nadezhda Krupskajalle suotiin Alvar Aallon piirtämä kirjasto ja Monrepos kantoi pitkään presidentti Mihail Kalininin nimeä.
Krupskaja ja Kalinin juolahtivat yllättävän herkästi nimitoimikuntien mieleen. Krupskaja sai sivistyslaitoksia, kirjastoja, yliopistoja, instituutteja, ja Kalinin kaupunkeja, Kalininin, peräti kaksi Kaliningradia, Kalininbadin ja luonnollisesti oman kadun jokaiseen kymmentä asukasta suurempaan taajamaan. Museoita ei kummaltakaan puuttunut.
Venäjän putinilainen tasavalta suhtautuu historiaan jo normaalimmin, ja venäjänkielisillä nettisivuilla on viljalti tietoa myös luovutetun alueen vaiheista.
Kielillä puhumattomankin kannattaa vilkaista, miten perusteelliset ovat Wikipedian venäläiset Viipuri-sivut ja miten kevyesti suomalaiset on huitaistu. Nykyasukkaiden kerrotaan olevan rajavirkailijoita ja entisten viipurilaisten luettelossa viihdepiirtäjä Ami Hauhio on syrjäyttänyt Hugo Simbergin.
Luovutetun alueen uusiin ilmiöihin kuuluvat suomenkielisillä nimillä kulkevat majoitus- ja ravitsemusliikkeet. Kuusaan eli Wanhan navetan motellissa palaneen hovin kulmilla on jopa pieni kotiseutumuseo. Sotaromun sijasta sen sietäisi kuitenkin keskittyä varsinaiseen asiaan, Aleksandra Kollontaihin.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
