Käsitteiden kimpussa 1/5
Julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 21.1.2011.
Politiikan teoreetikot ovat aina olleet vakuuttuneita siitä, että käsitteet, sanat, termit ja muut kielelliset ilmaisut ovat politiikan tärkeimpiä työkaluja. Kielen on nähty erottavan ihmiset eläimistä. Kielen ansiosta ihmiselämälle tyypillinen toiminta, kuten hyvän ja huonon toiminnan arviointi, on mahdollista.
Yhteinen kieli luo myös poliittisia yhteisöjä, joskin poliittinen yhteisö voi koostua lukuisista erikielisistä ihmisistä. Kieli ei myöskään ole pelkkää asiasisällön välittämistä. Poliittiseen kieleen kuuluu kielen erilaisilla ominaisuuksilla pelaaminen ja vaikuttaminen. Poliittinen toiminta on ensisijaisesti kielellistä toimintaa, kielitekoja. Juuri siksi puhe- ja kielitaito on olennainen osa politiikan taitoa.
Olemme jumittuneet teollisen yhteiskunnan kieleen ja käsitteistöön.
Poliittinen kieli eroaakin huomattavasti muista kielenkäytön alueista. Aristoteleen mukaan esimerkiksi oikeuteen liittyvä puhuminen on aina menneisyyteen suuntautunutta. Oikeus keskittyy selvittämään sitä mitä tapahtui. Politiikan horisonttina on puolestaan tulevaisuus.
Poliittisen kielen tehtävänä on avata uusia mahdollisuuksia, laajentaa näköaloja ja koetella jotain sellaista, joka ei vielä täsmällisesti ottaen ole läsnä ja ”totta”. Poliittinen kieli luo mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Se virittää niin puhujat kuin kuuntelijat harkitsemaan jotain uutta ja ennen kokematonta.
Poliittinen kieli haastaa jatkuvasti pohtimaan hyvän elämän keskeisiä elementtejä yhä uudestaan. Silti politiikka ei ole menneen hylkäämistä, vaan pikemminkin jo olemassa olevien asioiden jatkuvaa aukaisemista ja päivittämistä. Kuten Hannah Arendt totesi, puhuessaan ihminen paljastuu niin itselleen kuin muillekin. Samalla kun puhumme toisille, kertoo puhe meille myös jotain itsestämme.
Poliittisen puheen kautta vaikutamme maailmaan ja maailma vaikuttaa meihin. Kyse ei ole maailman selittämisestä, vaan sen muuttamisesta.
Jankkaavaa, tylsää
ja omahyväistä
Vasemmistolainen poliittinen puhe on juuttunut kielelliseen umpikujaan. Se ei tunnu enää aukaisevan ja paljastavan maailmaa, vaan päinvastoin sulkevan ja tukahduttavan toiveidemme ja halujemme ilmaisua. Politiikassa käytettävä kieli on alkanut muistuttaa liiaksi arvoituksista ja monista merkityksistä tyhjennettyä tiedonvälityksen kieltä, tai jopa oikeudenkäynnin tylsää kapulakieltä.
Käyttämämme kieli ei ole enää inspiroivaa ja houkuttelevaa, vaan päinvastoin jankkaavaa, tylsää ja omahyväistä. Olemme jumittuneet teollisen yhteiskunnan kieleen ja käsitteistöön. Teollisen palkkatyöyhteiskunnan sanasto ei kuitenkaan riitä tavoittamaan nykytalouden ja politiikan todellisuutta, saati luomaan sitä.
Vasemmiston on päivitettävä poliittista kieltään sellaiseksi, että se sopii paremmin yhteen nyky-yhteiskunnan varsin mielenkiintoisen monipuolisuuden kanssa.
Vasemmistolaisen kielen ja politiikan uudistamisen voi aloittaa helposti tarkastelemalla ja kokeilemalla sellaisia uusia käsitteitä, jotka vaikuttavat törmäävän teollisen yhteiskunnan käsityksiin. Tällaisia käsitteitä ovat viime aikoina olleet esimerkiksi työ, prekariaatti, perustulo, työstä kieltäytyminen, vertaistuotanto ja sosiaalinen palkka.
Avaamalla näitä käsitteitä voimme luoda yhteistä tarttumapintaa keskustelulle ja toiminnalle, joka johtaa vasemmiston sisällä jännittyneet ja riitaisetkin voimat kohti yhteistä tavoitetta – kohti uutta, hegemonista vasemmistolaista politiikkaa. Yhteisen kielen avulla voimme rakentaa maailman, jossa mahdoton tulee mahdolliseksi.
Kirjoittaja on politiikan tutkija Jyväskylän yliopistossa.
lehti 