Horisontti
1950-luvulla keskiluokkaisessa kauppiasperheessä opetettiin luokkayhteiskunnan olevan pian mennyttä aikaa. Sodanajan kokemukset olivat tuoreessa muistissa. Sotakorvausalusten rakentamiset saman kadun toisessa päässä kertoivat kansakunnalle langenneesta velvoitteesta. Kun ruokakuntana elettiin kaupan tuottamasta ansiosta, se piti ottaa kaikessa huomioon.
Puoli vuosisataa suomalaisen yhteiskunnan talous- ja yhteiskuntahistoriaa on takanapäin. Puolet tästä ajasta tasavallan presidenttinä oli Urho Kaleva Kekkonen. Hänen toiveensa toteutui. Maamme vaurastui. Rakentui kokonainen uusi yhteiskunta, joka on nyt peruskorjausvaiheessa.
”Kaikki” on mennyt hyvin – vai onko sittenkään? Toipumis- ja nousuvaiheen aikana oli toki niukkuutta, mutta rahaa kuitenkin riitti sekä aineelliseen että henkiseen ylösrakennukseen. Nyt meidän pitäisi – Kekkosen opin mukaan – olla vaurastuneita, mutta – pyytämättä ja yllättäen – rahaa ei riitäkään edes yleisesti tarpeellisena pidettävään.
Nyt tulot eivät riitä edes budjetin perusrahoitukseen.
Jatkuvaa vaurastumista piti tukeman alati laajentuvalla ja syvenevällä integraatiolla. Tässä tarkoituksessa luovuimme omasta valuutastammekin. Nyt tulot eivät riitä edes budjetin perusrahoitukseen. Velkaannumme 10 miljardilla eurolla vuodessa. Näytämme joutuvan – vastoin integraation pelisääntöjä – maksamaan muidenkin euromaiden kulutuksen laskuja.
Yhteiskuntarakenteellisestikaan toivottu trendi ei ole toteutunut, kolmijako on jo selvä: raharikas yläluokka – keskiluokka – köyhien luokka. Muodollisesti lainmukaisesti toiminut demokratia on mahdollistanut kaiken tapahtua jopa luontevalta vaikuttavana prosessina.
Yhteiskunnallinen keskustelumme on kykenemätön tunnistamaan meneillään olevia kehityskulkuja. Rikastumisen oikeutukseen riittää, että sanoilla todistaa ”näin luotavan työtä” ja/tai että näin ”ratkaistaan ongelmia”.
Suomalaisen yhteiskunnan uusluokkaistuminen ei ole maapallolla poikkeusilmiö, vaan pikemminkin säännönmukaisuus. Ilmiö tunnetaan yhtä lailla niinkin toisistaan poikkeavilla alueilla kuin mitä ovat esimerkiksi Pohjois-Amerikka ja Pohjois-Afrikka.
Kansannousut Pohjois-Afrikan diktatuureissa ovat tuoneet esiin siellä toimineet yhteiskuntien sisäiset puolustautumismekanismit. Aavikonreunaoloissa luonto on opettanut kohtuutalouden ylläpidon välttämättömyyden. Sen tukipilari ei voi olla mikään muu kuin yhteiskunnan keskiluokka. Sen moraalisesta valveutuneisuudesta kaikki on kiinni.
Hiekkadyynien tuntumassa jyrkän kielteinen suhtautuminen korruptioon, sukulaisten suosimiseen eli nepotismiin ja kaksinaismoralismiin toimivat yhteiskunnallisena vakaus- ja vakuutusjärjestelmänä. Ekologisesti epävakaissa luonnonoloissa varaa elintasokuilujen suosimiseen ei ole. Ne ovat lopullisen tuhon siemen.
Yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa on itse asiassa neljä luokkaa: hyvin rikkaat, keskiluokka, työssä käyvät köyhät ja työttömät köyhät.
Tämä jako on tunnistettu kuuluisassa Amerikkalaisessa Unelmassa, jonka avulla ja puitteissa valtaapitävät ovat halunneet tarjota mahdollisuuden omaan asuntoon mitään omistamattomille työttömille ja tulottomille kansalaisilleen (NINJA-ilmiö), joka johti asuntosijoitusmarkkinakuplan puhkeamiseen syksyllä 2008 tunnetuin finanssi-, talous- ja pankkikriisiseurauksin.
Aikaansaadun ongelman mittasuhteita kuvaa se, että maapallon finanssipääoma on yli neljä kertaa ja maailmanvelka 1,8 kertaa globaali bruttokansantuote. Keskeiset keskuspankit harjoittavat olemattomilla ohjauskorkotasoilla setelirahoitustoimintaa.
Kun kuvatusta sairaasta tilanteesta siirrytään aikanaan terveempään rahapolitiikkaan, on pelättävissä, että jälleen kerran yhteiskunnan keskiluokka laitetaan laskun maksajan rooliin. Se voi vain merkitä, että laskunmaksajien joukko pienenee ja työssä käyvien köyhien määrä kasvaa. Yhdysvalloissa se on jo viidenneksen luokkaa työvoimasta.
Suomi on periaatteessa samassa veneessä yhdysvaltalaisen ja pohjoisafrikkalaisen keskiluokan kanssa.
Keskiluokka uhkaa joutua sekä kansallisen että kansainvälisen vastuunkannon tuottamien lainojen maksajaksi, kun rahoitusmarkkinatoimijat junailevat raharikkaat sijoittajat ja muutoin hyvätuloiset toimijat hallintarekisterien avulla tai muin keinoin pois veroja käytännössä maksavien joukosta.
On suosittua puhua ja kirjoittaa valtioiden ja pankkien suojelusta. Siinä on tiettyyn pisteeseen saakka järkeäkin, mutta erityisen suurta huolta tulee kantaa toisaalta keskiluokalle sälytetyn maksutaakan pienentämisestä ja toisaalta sijoittajien vastuun kasvattamisesta.
Kirjoittaja on emeritusprofessori.
uutiskirje 
