Ruotsalaisen etikettiasioiden kaikentietäjän mielestä vieraisilla ei saa ruveta tutkimaan isäntäväen kirjahyllyä (HS 21.8.). Se on huonoa käytöstä. Korkeintaan voi antaa katseensa pyyhkäistä kirjarivistöä pitkin. Kaikki svenssonit eivät ole asiantuntijan kanssa samaa mieltä vaan tykkäävät, että talon kirjoja saa katsella siinä kuin talon taulujakin, koska molemmat ovat avoimesti esillä. Keskustelu asiasta käy kuulemma raivokkaana.
Samassa jutussa haastateltu suomalainen tapakouluttaja ei ole yhtä ryppyotsainen. Hänen mielestään isäntäväen kirjoja voi silmäillä, kunhan kysyy luvan. Emäntä voi sitten halutessaan kieltää vedoten vaikka siihen, että talossa on ”hieman pölyistä”.
Hyviä aikoja eletään pohjolassa, kun raivokas riita syntyy mokomasta asiasta.
Painettu kirja on paljon enemmän kuin tekstinsä. Oma kotikirjasto on paljon enemmän kuin kokoelma hyviä kirjoja.
Itse suunnistan lupia kysymättä aina isäntäväen kirjahyllylle, varsinkin jos olen ensivierailulla. Mikään ei ole niin mainio metodi päästä perille uuden tuttavan persoonasta kuin tutustua hänen kirjahyllyynsä. ”Sano minulle, mitä luet, niin minä sanon sinulle, minkälainen sinä olet.” Jos ihminen häpeää kirjastoaan, perustakoon sen komeroon. Koti ilman kirjahyllyä kertoo sekin aika karuja totuuksia asujaimen persoonasta ja orientoitumisesta tässä maailmassa.
Aivan äskettäin olimme miehen kanssa ensivisiitillä yhden Marjon luona. Ensin ihastelimme hänen kukoistavan rivitalopihansa, mutta sisätiloissa hakeuduimme heti kirjahyllylle. Tunne sielun sukulaisuudesta hytkäytti mukavasti, kun löysimme Marjon hyllystä paljon kirjoja, joita meilläkin on ja myös niitä, joita meilläkin pitäisi olla. Vietimme kaikki kolme kirjahyllyn kimpussa suuren osan vierailuaikaa. Jokin teos lähti lainana kotiinkin.
Yhtä luonnollista on, että vieraat penkovat meidän kirjahyllyjämme. Saattaisin loukkaantua, jos ensivisiitillä kävijä ei haluaisi tutkia sitä. Eikö hän olekaan kiinnostunut minusta, meistä? En ollenkaan häpeä, että kirjasto kertoo olennaisia asioita minusta enkä paljon sitäkään että se on hirmuisen epäjärjestyksen vallassa ja että meillä on – osaksi juuri suuren kirjamäärän takia – paljon enemmän kuin ”hieman pölyistä”.
Sähkökirja on lähtenyt valloittamaan maailmaa ja kohta sen arvellaan lopettavan koko painetun kirjan olemassaolon. Monet harkitsevat, olisiko järkevää vaihtaa kirjat, nuo ”muutossa hankalat” pikku vehkeeseen, johon voi ladata vaikka kymmenentuhatta kirjaa. Matkalle voisi kevein kantamuksin ottaa mukaan monen sadan kirjan lukemiston tai vaikka koko kirjastonsa.
Tulevaisuuden tapakouluttajilta jäisi sen pohtiminen, onko sopivaa tutkia vierailulla isäntäväen kirjahyllyä. Kenen nyt tulisi mieleenkään ruveta selaamaan isänväkensä lukulaitetta? Ellei laitteensa nerokkuudesta innostunut isäntä sitä vasiten tyrkytä, mitä kyllä nytkin tapahtuu. Siinä tapauksessa taas herää kysymys, onko sopivaa kieltäytyä, koska laite kiinnostaa vierasta yhtä vähän kuin isäntäväen kirjahyllyn puuaines tai hyllynkiinnitysrakenne.
Minulle kirja on yksilö ja esineenä hyvin rakas. Sen käsissä piteleminen, selaaminen, kansikuvan tutkiminen, uuden kirjan ensimmäisen ja viimeisen lauseen vilkaiseminen ja muut kirjasta nauttimiseen liittyvät henkilökohtaiset rituaalit vaalivat tuota tunnesuhdetta. Painettu kirja on paljon enemmän kuin tekstinsä. Oma kotikirjasto on paljon enemmän kuin kokoelma hyviä kirjoja. Sitä on kartutettu nuoresta saakka, sen kasvattamiseksi on pengottu divarit ja alennusmyynnit ja kirpparit, sitä varten on säästetty ja joskus sumeilematta tuhlattu, siinä on omistuskirjoituksin saatuja lahjoja, siihen liittyy muistoja kohtaamisista ja eroista, elämän juhlahetkistä ja vaikeista vaiheista.
Kirjastoni on minun elämäkertani, historiani, elämäni tarina. Se puhuu minulle. Moneen kertaan luetun rakkaan kirjan käsissä pitäminen, sen tuntu, syöksee sata assosiaatiota mielen läpi, tuhat muistoa ja tunnetta.
Mitä näiden elämysten rinnalla merkitsee jonkin persoonattoman teknisen laitteen ”käytännöllisyys”? Kirjojen rakastamisella ja niiden keräämisellä ei ylipäätään ole mitään tekemistä minkään ”käytännöllisyyden” kanssa. Hullun hommaahan se on. Mitenkä käytännöllisyys voisi siis olla jokin argumentti painetuista kirjoista tai kotia dominoivasta, pölyisestä ja alinomaa hallitsemattomaan kaaokseen hakeutuvasta kotikirjastosta luopumiseen? Sehän on kuin vaihtaisi vanhan rakkaan ukkonsa tuliterään hieromasauvaan, joka on paljon ”käytännöllisempi”.
Kirjastoni on sitä yksityisyyteni aluetta, jonka haluan mielelläni jakaa, vaikka hyllyissä on myös laihdutusoppaita ja ties mitä hyvän elämän neuvokkeja, joita kuulemma ruotsalaisemäntä vieraittensa silmissä häpeää.
Nykyihmisen häpeää on kyllä vaikea ymmärtää. Hän paljastaa yksityisyytensä kaikelle kansalle netissä, kailottaa kännykkään intiimit asiansa, ei häpeä julkisilla paikoilla syljeskelyään, kuseskeluaan eikä kai paneskeluaankaan, mutta pelkää toisaalta neuroottisesti todellisen minänsä paljastumista. Rakennettujen brändien ja keksittyjen identiteettien kulttuurissa se voikin olla tosi ahdistava pelko.
Tapakouluttaja neuvoo ajattelemaan omilla aivoilla, katsomaan silmiin, sanomaan kiitos ja anteeksi. Se on arkijärkeä ja sillä pääsee pitkälle. Mutta juuri arkijärjen keinot näyttävät olevan pahiten hakusessa. Ajan mieheltä ja naiselta puuttuu luonteva toisten huomioon ottamisen kyky ja tilanteen taju. Niinpä hänen on ahdistuneena kysyttävä tapakouluttajalta: Kenen kuuluu marketissa laittaa ostoksia erottava kapula kassahihnalla paikoilleen, edellisen asiakkaan vai perässä tulevan?
On sanottu, että moderni elämäntapa lisää narsismia, mutta kun ajan ihmistä havainnoi, tuntuu, että ennemminkin lisääntyy autismi, kohtalokas kyvyttömyys saada kontakti toisiin ihmisiin ja todellisuuteen.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
lehti 