Suomen Kirjailijaliitto julkisti äskettäin Turun yliopistossa teettämänsä tutkimuksen suomalaisten kirjailijoiden vuoden 2010 tuloista. Tutkimuksen tulokset ovat tyrmistyttävät. Suomalaisen kirjailijan mediaanitulo kaunokirjallisesta työstä on 2 000 euroa vuodessa. Se oli 2 000 euroa vuodessa myös vuonna 2005, jota edellinen Kirjailijaliiton teettämä tulotutkimus koski.
Kirjailijan taloudellinen asema on monin tavoin huonontunut, sillä myös apurahamahdollisuudet heikkenevät sitä mukaa, kun alalle tulee lisää väkeä. Ja sitähän tulee. Kirjanimikemäärä paisuu vuosi vuodelta, ja vaikka Suomen Kirjailijaliiton jäsenkriteerit ovat tunnetusti tiukat, liiton jäsenistö lisääntyy usealla kymmenellä joka vuosi. Apurahahakemuspinot ovat yhä korkeampia, mutta apurahapotit eivät kasva.
Hyvin harva kirjailija pystyy elämään kaunokirjallisella työllään. Rikastuneet voi laskea sormin, eikä hyvin toimeentulevia ole muutamaa kymmentä enempää. Kirjailijat ovatkin varsinaisia silpputyöläisiä, esiintyvät, tekevät lehtityötä, opettavat, vetävät kursseja ja kirjoittajapiirejä. Vaikka näistäkin töistä saadut tulot lisättäisiin kirjallisuudesta saatuun tuloon, vuositulon mediaani nousee vain hieman yli 3 000 euron.
Vaatimattomasti alakanttiin laskien Iltiksen juorutoimittaja on 40 vuoden uransa aikana saanut palkkaa nykyrahassa noin 3 500 euroa kuukaudessa. Koko uransa aikana hän on ansainnut jopa 1,68 miljoonaa!
Sillä ei elä. On saatava apurahoja, ja niitä saakin jopa 70 prosenttia kirjailijakunnasta. Mutta apurahatkin ovat pieniä, pienimmät parin tonnin luokkaa, mediaani on 8 500 euroa. Koska sitä vähentää pakollinen eläkemaksu, kokonaistulon mediaani jää silpputöineen ja apurahoineenkin alle 10 000 euron vuodessa.
Jos pahaa tahtoa riittää, näinkin köyhillä eväillä voidaan mediassa tehdä pienituloisista kirjailijoista hyvinvoipia ja paremmin ansaitsevista kirjailijoista miljonäärejä. Tämä on todistettu äskettäin ainakin Ilta-Sanomissa ja Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä. Myös Helsingin Sanomien kulttuurisivuilta on saatu useammin kuin kerran lukea itsevarmoja näkemyksiä siitä, miten päin peetä apurahat jaetaan ja miten niitä pitäisi jakaa. Tähän ohjeistukseen toimittajat tuntevat olevansa täysin päteviä ihan mutu-pohjalta, vaikka kukaan heistä ei koskaan ole nähnyt sitä hakemuspinkkaa, josta apurahan saajat valikoituvat, saati mitenkään perehtynyt niihin hakemuksiin, joiden perusteella päätökset tehdään.
Julkiset apurahoitettujen listat riittävät, ja kun niiden summia laskee riittävän monilta vuosilta yhteen, kyllä siitä muhkeita potteja kertyy. Niin kuin koko uran ajalta laskettuja tulojakin.
Samana päivänä, kun Suomen Kirjailijaliitto julkisti tulotutkimuksensa, Ilta-Sanomat tapetoi aukeaman ihmettelemällä, millaisia miljonäärejä kirjailijat oikein ovat. Laila Hirvisaari: jopa 14 miljoonaa! Leena Lehtolainen: jopa 4,5 miljoonaa! Jari Tervo: jopa 1,8 miljoonaa! Anna-Leena Härkönen: jopa 1,71 miljoonaa!
Tarkemmin lukiessa kävi ilmi, että tulot oli laskettu arviokaupalla koko uran ajalta ”suuntaa antavasti”. Tätä mutkatonta laskutapaa voisi soveltaa laajemminkin, vaikkapa Ilta-Sanomien toimittajiin. Vaatimattomasti alakanttiin laskien Iltiksen juorutoimittaja on 40 vuoden uransa aikana saanut palkkaa nykyrahassa noin 3 500 euroa kuukaudessa. Koko uransa aikana hän on ansainnut jopa 1,68 miljoonaa!
Ehkä piankin luemme Iltiksestä otsikon: JULKKISJUORUILLA MILJONÄÄRIKSI!
Oma kirjoittajan urani on kestänyt 46 vuotta. Vaikka olen ollut pienipalkkainen työväenlehden toimittaja, heikosti ansaitseva freelansseri ja vain kohtuullisesti myyvä kirjailija, olen minäkin Iltiksen laskutavalla vuosien saatossa yltänyt miljonäärien joukkoon.
Samanlaisella mutkattomuudella, kirjastokorvausten ja lainauskorvausten periaatteet sekoittaen laski Ilkka Karisto Kuukausiliitteen jutussa kirjastoapurahoja yhteen, joidenkin kirjailijoiden kohdalla kirjastoapurahajärjestelmän luomisesta eli vuodesta 1964 asti.
Toisin kuin Kuukausiliitteen jutussa väitetään, kirjastoapurahajärjestelmää ei luotu korvaukseksi siitä, että kirjailijoiden teoksia LAINATAAN ilmaiseksi kirjastoista vaan siksi, että ne ovat LAINATTAVISSA. Siksi ei apurahan myöntämistä perustella lainausmäärillä. Sitä varten meille on vihdoinkin EU:n pakottamana luotu lainauskorvausjärjestelmä. Sen kautta maksetaan lainaus- ja kirjakohtaista korvausta, joka on kirjailijalle verotettavaa tuloa eli luokiteltava tuloksi kaunokirjallisesta työstä.
Kirjastoapuraha taas on vertaisarviointiin perustuva harkinnanvarainen apuraha, joka osaltaan kompensoi sitä niukkuutta, mitä valtion kirjallisuustoimikunta työskentely- ja kohdeapurahoina jakaa. Esimerkiksi työskentelyapurahojen jaossa jää joka vuosi noin 80 prosenttia hakijoista ilman, joten on selvää, että muitakin järjestelmiä tarvitaan.
Kaikissa pohjoismaissa on lainauskorvausjärjestelmän rinnalla myös harkinnanvarainen järjestelmä. Erona vain se, että Suomi laahaa aivan traagisesti muista pohjoismaista jäljessä niin apurahoituksessa kuin lainauskorvauksissakin. Ja kaikessa taiteilijatuessa.
Kuukausiliitteen jutussa annetaan ymmärtää, että laiskat kirjailijat nostavat muhkeita kirjastoapurahoja, vaikka eivät edes julkaise mitään. Kirjailijaliiton tulotutkimus kumoaa tällaisen ”valtion elätti” -teorian täysin. Sen mukaan kirjailijat ovat päinvastoin hyvin ahkeria, julkaisevat teoksen noin joka toinen vuosi. Iästä riippumatta. Taiteellisista ammateista ei juuri eläköidytä. Ja eläkekin on harvinainen kuin lottovoitto.
Kuukausiliitteen juttu on virheellinen, vääristelevä, pahantahtoinen, kirjailijoita loukkaava, sivistymätön ja kulttuurivihamielinen. Näitä sanoja käytti entinen kulttuuriministeri, kirjailija Claes Andersson puhuessaan viime sunnuntaina WSOY:n kirjailijaillallisilla WSOY:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnon saajien puolesta.
Joka sanaan voin yhtyä.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
