Tuhersin lapsena niin innokkaasti kynällä, että äiti alkoi suunnitella minulle kartanpiirtäjän uraa. En tiedä, mistä hän tällaisen ammatin keksi, mutta omia haaveitani se ei vastannut. Minä aioin somistajaksi.
Aivan väärillä jäljillä äiti ei ollut, sillä myöhemmin kartat ovat minua kovasti viehättäneet. On kiehtovaa tutkia teitä, ratoja, rajoja ja etenkin paikannimiä.
Karttoihin ei kannata kuitenkaan sokeasti luottaa. Maanmittauslaitoksen nettisivuilta saa esiin koko maan peruskartan ja sen tutuimmat ruudut paljastavat heti, miten paikannimissä on toivomisen varaa.
Karjalaisen ja savolaisen suuvärkki pelaa yhtä kiivaaseen tahtiin, mutta siinä missä karjalainen metelöi muista piittaamatta ja omille sanoilleen kiljuvasti nauraen, savolainen on varautuneempi.
Mainitsen vain pari esimerkkiä. Suur-Lappeenrannan Väkevänjärvellä on Hitonpesä, jossa asuu hirmuinen ja armoton Hitto. Kartalla luola on sievistelty Pirunpesäksi. Kotitilani maille laskeutuva harju on kartalla Rajamäki, mutta oikeassa kolmiulotteisessa elämässä se on yksinomaan Keisanmäki.
Tämä on vähän sama asia kuin esikoulu, jossa Aleksandra-tyttärestäni tehtiin Anna. Jos olisin ymmärtänyt, että lasten on esikouluun mennessä osattava kirjoittaa nimensä, olisimme sitä toki harjoitelleet. Kun viisivuotias ei sitten mutkikkaista konsonanteista selvinnyt, nimi otettiin häneltä pois.
Iltapäivähoitaja oli vaikeassa välikädessä: uskoako vanhempia vai uskoako esikoulua. Hän katsoi esikoulun suuremmaksi auktoriteetiksi ja kutsui niin ikään tytärtäni Annaksi.
Kaikki kirjoitustaidottomat esikoululaiset eivät ehkä olleet Annoja, mutta Kouvolan eläinlääkärin leskellä kaikki palvelijat olivat Liisoja. Impi-mummoni lähti leskirouvan parketteja puunaamaan ja hänestäkin tuli lasten ja lastenlasten järkytykseksi Liisa.
Fanny Churberg maalasi 1870-luvulla useita teoksia, joita sanotaan Ateneumissa Etelä-Savon maisemiksi. Varsinaisena aiheena niissä on rapakivikallio, joten Savosta ne eivät voi olla, sillä rapakiveä esiintyy vain kaakkoisessa Suomessa. Päiväysten mukaan maalausten miljöö onkin Valkealasta, nykyisestä Kouvolasta.
Savolaiset ovat niin ketterä kansanryhmä, että jo kaskikaudella he haalivat asuinalueekseen puolet Suomea, kappaleen komeinta Ruotsia ja osan Inkeriä. Savon maakunta on ollut yhtä lailla liikkeessä: se on vyörynyt kohti etelää, yli ensimmäisen Salpausselän, Karjalan radan ja kuutostien – kolmenkymmenen kilometrin päähän Suomenlahdesta.
Vyöryä vauhditti Zachris Topeliuksen vuonna 1845 julkaisema matkakertomus Finland framstäldt i teckningar, Vanha kaunis Suomi. Kun isänmaan ihmeet tunnettiin vielä heikosti, Topeliuksen maakuntamatkat ja niiden kuvat tekivät sivistyneistöön järisyttävän vaikutuksen.
Teoksen valinnat ovat joskus erikoisia. Mehtälampi Mikkelin nurkilla sai ikioman luvun, mutta kaupungin toisella puolella aaltoileva Saimaa ohitettiin vähin äänin. Saimaan eteläisillä rannoilla Topelius oli totaalisen hukassa. Missähän maakunnassa täällä oikein oltiin?
Seurauksia murehtimatta Topelius tuuppasi koko Etelä-Karjalan Savoon. Luumäki, Lappvesi, Lemi, Taipalsaari, Savitaipale ja Suomenniemi ovat hänen matkakertomuksessaan savolaisia pitäjiä ja Lappeenranta savolainen kaupunki, jota romanitkin kammoavat ja kutsuvat nimellä Strannaki-pfu.
Eikä siinä kyllin. Topelius savolaisti myös Jääsken kihlakunnan läntisen laidan, vaikka se oli kaikkein vanhakantaisinta Karjalaa. Koko karjalaisuuden alkukotia etsittiin pian Vuoksen maisemista ja Albert Edelfelt ja Severin Falkman maalasivat Ruokolahden eukkoja ja Joutsenon akkoja, jotka käyttivät muinaiskarjalaiseen malliin pitkiä valkoisia huntuja.
Nuoren Topeliuksen haksahduksille voisi nyt monen ihmisiän kuluttua nauraa, mutta valitettavasti ne ovat jääneet elämään ja vääristämään tutkimusta.
Toivo Vuorelan Suomen aineellisen kansankulttuurin atlaksessa (1976) ja Matti Sarmelan henkisen kansankulttuurin atlaksessa (1994), kahdessa mahtavassa karttakirjassa, Savon historiallinen maakunta on juuri sillä kohdalla, johon Topelius sen asetti. Savon kaakkoisella kulmalla pauhaa Imatrankoski ja etelärajan tuntumassa pärskyy Suomenlahti.
Molempien atlaksien pitäjäjako on vuodelta 1910 ja Sarmelalla on vielä kulttuurialueiden kartta vuodelta 1900, joten kyseessä on yhteisöllisen muistin hyvin tavoittama aika, jolloin isovanhempani olivat lapsia, modernismi tulollaan ja maan ensimmäinen autokolari ajettu Lemillä.
Etelä-Karjala kuului satoja vuosia Viipurin lääniin, jonka rajat noudattelivat Karjalan historiallisen maakunnan rajoja. Savo ulottui Saimaan keskivaiheille ja sen etelä- ja itäpuolella oli Karjala. Tämä ilmiselvä totuus ei atlasprofessoreille kelvannut.
Jos Savoa on pakko johonkin päin venyttää, luontevin suunta olisi Pohjois-Karjala, jossa ei puhuta suinkaan karjalanmurretta. Myös Keski-Suomessa savolaisuus elää vahvana.
”Kivekkäät myövät muikkusa niin tarkkaan, ettei itellee jeä muuta kun suolaves”, sanotaan Karstulassa Etelä-Pohjanmaan kupeessa. Savoksi käännettynä virke kuuluu: ”Kivekkäät myyvät muikkunsa niin tarkkaan, ettee itelle jiä muuta kun suolavesj.”
Mistä tällainen murretuntemus? Repliikki on Sofia Kotilaisen nimenantoa pohtivasta väitöskirjasta ja käännös Savon Sanomien Muljaatin-palvelusta.
Karjalaisen ja savolaisen suuvärkki pelaa yhtä kiivaaseen tahtiin, mutta siinä missä karjalainen metelöi muista piittaamatta ja omille sanoilleen kiljuvasti nauraen, savolainen on varautuneempi.
Savolainen ottaa puhekumppanin huomioon, mutta ääneen hän ei tätä päästä, vaan vastaa kysymyksiinsä itse. Jos puhekumppani yrittää kysyä jotakin, savolainen ehättää edelle, on arvaavinaan asian ja upottaa keskustelun syvälle väärinkäsitysten suohon.
Kauheinta on karjalainen kailotus. Puujalkavitsissä opas huutaa Niagaran putouksille matkustaneille karjalaisnaisille: Jos arvon rouvat ovat hetken hiljaa, kuulemme veden kohinan!
Karjalainen jauhaa aiheet moneen kertaan, kääntelee niitä ympäri ja aloittaa taas alusta. Karjalainen suoltaa piinallisen tarkkoja yksityiskohtia, mutta savolainen venkoilee ja hämärtää tahallaan faktoja. Periaatteissakin on mukana venkuuvara.
Vehnästely voi olla strategiaa. Kun ulkopuoliset eivät ole saaneet savolaisten aikeista mitään tolkkua, nämä ovat esteittä levittäytyneet ja täyttäneet maanpiirin.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
