Ennen suomalaista nauratti, kun täysin mykkä Rymy-Eetu pudotti piippunsa, mutta nykyisin sarjakuvien lukijan on hallittava sekä homonymia että polysemia, jotka eivät tosin ole seksuaalielämän vaan kielen hienouksia.
Homonymialla tarkoitetaan kahta samannäköistä sanaa, joilla on eri merkitys. ”Vetelin kunnanjohtaja ehdolla Nivalaan”, ”Ensiavun tärkeimpiä taitoja on tietää, miten lasta tehdään” ja ”Myytävänä nahkatakki, hirveä” ovat Suomen Kuvalehden Jyvien ja akanoiden peruskauraa.
Polysemiassa sana on juuriltaan yksi ja sama, mutta se on saanut aikojen kuluessa useampia merkityksiä. Kun sovinistisika Wagner pyrkii kapakkaan, hänen tekee mieli vetää lärvit. Kun portsari estää aikeen, Wagnerin tekee mieli vetää lärviin.
Murteet ja kielen vanhat merkitykset tarjoaisivat loputtomia mahdollisuuksia puujalkavitseihin, mutta lukijoiden ymmärryksellä on tietysti rajansa.
Lärviin vetäminen on loogisesti lyömistä, mutta lärvien vetäminen on lähes yhtä absurdia kuin perseiden vetäminen olalle. ”Vähäks toi äijä on lärvit, kato ton äijän lärvii”, Urbaani Sanakirja valottaa vakavaa asiaa.
Suomen kielen kaksimielisintä ainesta ovat kuitenkin aivan tavalliset verbit. Antaa, saada, panna, ottaa, tulla, maata, jakaa, seisoa ja myös vetää tihkuvat siinä määrin seksiä, ettei arka kirjoittaja uskalla niitä ensinkään käyttää.
Kuten aikamme akateemiseen henkeen sopii, Ranja Ritvanen on tehnyt gradun Juba Tuomolan Viivistä ja Wagnerista ja Maijastiina Vilenius Pertti Jarlan Fingerporista. Fingerporin suursuosion herkistämänä Arktinen Banaani on julkaissut Vileniuksen oppilastyön myös kirjana, jolla on kutkuttava nimi Minä sinulle homonyymit näytän!
Fingerpori on näistä sarjakuvista vaikeampi, sillä sen sanaleikkien tajuaminen vaatii urbaanislangin, fraasien, kulttuurin ja historian tuntemusta.
Keski-ikäinen saattaa olla auttamatta pihalla, kun Fingerpori repii huumoria poliisien suikista. Suikka on monikon illatiivissa ”suikkiin”, mikä saa nuoremman kansanosan tikahtumaan naurusta. Toisaalta ”sus siunatkoon” on graduntekijällekin niin outo, että hän höpöttää Jeesuksen sijaan sudesta.
Murteet ja kielen vanhat merkitykset tarjoaisivat loputtomia mahdollisuuksia puujalkavitseihin, mutta lukijoiden ymmärryksellä on tietysti rajansa.
Ajatellaan vaikka irstasta. Rivo-Riitan puheet ovat paatuneen irstaita, mutta irstas ei ole ainoastaan rivo, vaan se on tarkoittanut myös reipasta, virkkua ja iloista. ”Kyllä siinä on niin irstas hevonen, että niitä on vain harvoin”; ”Se on niin irstas ihminen, että on oikein lysti katsella”; ”Siellä oli hauskaa, kun oli niin irstas elämä”.
Kaloja ei tarvitse sitten ruokkia, sillä ne ovat olleet eilisestä asti kuolleita, tätini tehtaalaismies huomautti aina tuodessaan meille Kuusaanlammesta pyytämiään lahnoja. Mää horonhäntään, tietysti ne pitää ruokkia, hänelle tuohtuneina vastattiin.
Kun itäsuomalaiset ovat ruokkineet kalojen lisäksi myös marjoja ja sieniä, on helppo arvata, että tässä tarkoitetaan perkaamista ja puhdistamista. Kirjakielessä vastaava verbi on ruokota, josta tulee taas ruokoton, sanoissa tai teoissa siivoton.
Ruokapöydässä tehtaalaismies jatkoi viisasteluaan. Voi että, kyllä pitää olla tuimaa, hän suolakalaa pureksiessaan irvisteli. No ei ole, suolaa pantiin koko koprallinen, niin on suolaista, että suu turpoo ja hampaat lähtöö. Sitähän minä juuri sanoin, tehtaalaismies myhäili. Suola on tehnyt kalan liian tuimaksi.
Tuimasta suomalaiset ovat kahta täysin vastakkaista mieltä: lännessä se tarkoittaa suolaista, idässä suolatonta. Lännen tuima on lähellä tujua, vaikkapa tujua sinappia. ”Tuima on tuuli ja pimeä on taivo”, Eino Leino runoili, ja jokainen ymmärtää, että tuuli on runossa voimakas eikä suinkaan voimaton.
Länsi tuntuu nyt johtavan kisaa, mutta idällä on valttinaan aamutuima, aamuvarhainen. Aamutuima kuvaa olotilaa, joka ihmisellä on ennen kuin hän on nauttinut kahvia tai ruokaa. Suussa on laimea, mitään sanomaton, kenties hiukan ällöttävä maku. Kun kiivaan hevosen nimeksi pistetään Aamutuima, ajatus kääntyy kuitenkin päälaelleen.
Rokka ymmärretään sakeaksi herne- tai papusopaksi, mutta Venäjän karjalaisilla kalakeitto on kalarokka ja Pohjois-Savossa syödään mykyrokkaa, jossa lihan ja sisäelinten keskellä lilluu verestä, ihrasta ja ohrasta puserrettuja paakkuja.
Netti väittää, että mykyrokka olisi Kiuruveden seudulla suosittua kouluruokaa, mitä tohdin epäillä. Välittömästi mieleen nousevat sellaiset kansanviisaudet kuin ”Rohkea rotan syö, uhkarohkea kouluruuan”; ”Rohkea rotan syö, uhkarohkea kaksi”; ”Rohkea rotan syö, uhkarohkea kelsiturkin” ja ”Rohkea rotan syö, uhkarohkea Saarioisten maksalaatikon”.
Alkuperäinen sananparsi ”Rohkea rokan syö, kaino ei saa kaaliakaan” tunnetaan kaikkialla Suomessa, mutta lähes kaikkialla se myös käsitetään väärin. Sananparressa ei ole kyse maukkaan rokan ja mauttoman kaalin vertailusta eikä siinä puhuta lainkaan kaalista.
Jotkut itäsuomalaiset eläkeläiset voivat muistaa, miten äiti vispasi kakkutaikinan, kaatoi sen sitten vormuun eli vuokaan ja huudahti lopuksi iloisella äänellä: Kuka haluaa kaalia?
Tarjolla ei ollut kaalisoppaa vaan vatkauskulho, jonka reunoilla oli yhä taikinaa. Sitä oli lupa lusikalla tai sormella kaalia, siis kaapia.
Kaaliaiskakku tai kaalinkakku on puolestaan pieni leipä, joka pyöräytettiin taikinapytyn viimeisistä rippeistä. Kakku työnnettiin aivan ensimmäiseksi uuniin lämpötilaa testaamaan ja myös siksi, että kärsimättöminä mankuvat lapset saisivat mahdollisimman pian syötävää.
Rinnakkaisnimitykset tuskakakkara ja hätäkakkara vahvistavat asian, mutta kaaliaiskakulla on tarkoitettu lapsiakin, pesueeseen myöhään syntyneitä iltatähtiä ja pahnanpohjimmaisia.
Jopa sivistyneistön parissa kyti ajatus, ettei näille lapsille riittänyt elinvoimaa, että heidät oli ikään kuin tehty jämistä, kaalittu kohdun reunoilta. Kravekyrsiä, Pohjanmaalla rumasti sanottiin.
Kyrsä oli ennen kova tai huono ruisleipä, mutta nyt siitä on tullut makkara. Samoin on käynyt kärsylle. Kärsy oli ennen pahimpaan nälkään otettu leipäpala ja nyt se on sitten käristemakkara, joskin oululaiset kutsuvat öljyssä uppopaistettua terveyskärsyä kärkkäriksi.
Oisko kyrsää? Oisko kärsyy? Sinappia, ketsuppia, ei saakeli mitään rehua.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 