Vietettiin isänpäivää perinteiseen tapaan: yhteisen ruokapöydän ääressä. Paikalla olivat tyttäret, toinen vävyistä – muusikko-vävy oli tietenkin keikalla – ja kaksi tyttärenpoikaa. Juhlittu ukki ei ollut toisen tyttären biologinen isä eikä siis hänen poikiensa biologinen ukki. Mutta sosiaalinen isyys ja isovanhemmuus on yhtä arvokas suhde, eikä poikia ole ikinä kummeksuttanut, että heillä on kolme ukkia: Mikko-ukki, Kalevi-ukki ja tuvan seinällä valokuvassa esiintyvä Pentti-ukki. Kuollut jo kauan ennen poikien syntymää, mutta silti heille ihan oikea ukki.
Eräitä pöydästä puuttui: päivänsankarin edellisen avioliiton lapset, nuo ympäri Suomea singonneet, joita tapaa aivan liian harvoin. Ja heidän lapsensa, joita on kymmenkunta, yksi toisella puolen maapalloakin. Siksi he olivatkin pöydässä keskeisenä keskustelunaiheena. Syntyi idea, että ensi vuonna, kun isäntäparille sattuu merkkivuosi, järjestetään isot juhlat koko haitariperheelle, kerrankin. Mietittiin hartaasti juhlapaikkaa, ja eniten kannatusta sai vuokrattava ravintolalaiva, jolla risteiltäisiin vaikka Kolille asti. Sehän maksaa, mutta kerran elämässä…
Minä haluaisin kutsua tuolle risteilylle myös vanhemman tyttäreni sisar- ja velipuolet, ainakin heistä ne, joille perheemme on muodostunut läheiseksi, ”Mikko-eno” jopa luottohenkilöksi.
Viha on niin kuluttava tunne, että järjetöntä sitä on ehdoin tahdoin ylläpitää elämäänsä köyhdyttämässä.
Avioero on yksi elämän suurista tappioista. Siihen liittyy voimakas pettymys itseen ja toiseen, se nostaa raivon, häpeän ja vihan tunteet, synnyttää pitkäaikaisen surun, johon kaikki nuo tunteet sisältyvät ja josta irti pääseminen vie vuosia, joiltakin koko elämän. Siitä tunnemyrskystä on kypsyys kaukana. Lasten huoltajuus, omaisuuden jako ja muut käytännön ongelmat pahentavat tilannetta. Tekee mieli kostaa koko elämälle, joka kohteli väärin, mutta kun sille ei voi, kosto kohdistuu draaman toiseen aikuiseen.
Pariinkin kertaan mankelin läpi vedettynä olen oppinut ymmärtämään, ettei avioero koskaan ole vain toisen osapuolen syy; huononkin parisuhteen lopullinen hajalle repiminen vaatii ankaraa molemminpuolista ponnistusta.
Paradoksaalista kyllä, perheen aikuiset eivät koskaan tarvitse niin paljon keskinäistä ymmärtämystä ja myötätuntoa kuin erotessaan ja yrittäessään olla pysyvästi vammauttamatta itseään ja toisiaan ja varsinkaan lapsiaan.
Regressiolta ei voi välttyä, kun tunteet mylläävät. Usein aikuisuutta, omien tunteitten tunnistamista ja vaikeita valintoja edellytetään enemmän lapsilta kuin vanhemmilta. Aikuisuus siirretään juristeille ja viranomaisille, heidän pitäisi pystyä ratkaisemaan kahden lapsiksi taantuneen aikaihmisen tunne-elämän pulmat. Vieläpä niin, että molemmat kokisivat selviytyneensä sodasta voittajana.
Mitä sitkeämpää ja katkerampaa sotaa käydään käräjäsaleissa ja virkahuoneissa, sitä varmempaa on, että kaikki osapuolet ovat häviäjiä ja kaikkiin jää lähtemättömät jäljet. Mitä vähemmän ulkopuolisia ammattilaisia hajoavan perheen erokriisiin tarvitaan, sitä helpompi on rakentaa uutta ystävällismieliselle tai edes neutraalille kanssakäymiselle perustuvaa elämää. Entinen aviopuoliso kun ei maailmasta vihaamalla häviä, päinvastoin: mitä katkerammin vihaat, sitä sitkeämmin hallitsee mieltäsi. Ja viha on niin kuluttava tunne, että järjetöntä sitä on ehdoin tahdoin ylläpitää elämäänsä köyhdyttämässä.
Termi ”haitariperhe” tuli tietoisuuteeni joskus 80-luvulla. Se on osuva määritelmä erilaisten uusperheiden ja niihin liittyvien sukulaisuussuhteiden verkostolle. Parhaassa tapauksessa haitariperhe voi olla kaikkien jäsentensä kannalta elämää suuresti rikastuttava ”klaani”. Traagista on, jos lapset menettävät avioerossa ydinperheen aikaiset mumminsa, ukkinsa, setänsä, tätinsä ja serkkunsa vain siksi, että isä ja äiti eivät pysty omien tunnelukkojensa takia pitämään näitä verkostoja yllä. Tai eivät halua. Erilaisten exien pitäminen ”klaanissa” mukana auttaisi lapsia sopeutumaan myös isän ja äidin uusien liittojen mukana elämään ilmaantuviin sisaruksiin ja muihin sukulaisiin.
Ei ihmisellä liikaa voi läheisiä olla.
Avioerot lisääntyvät, samoin perinteestä poikkeavat perhemuodot. Kun eri sukupolvet maassamuuton seurauksena etääntyvät fyysisesti, tapahtuu myös henkistä erkaantumista. Isovanhemmat eivät enää itsestään selvästi ole mukana lapsiperheen arjessa. Sukuyhteydet ovat hataria; suku ei enää ole se tukeva taustayhteistö, jossa jokaisella sen jäsenellä on paikkansa.
Tämä on ollut kulttuurista kehitystä, jolle ei mitään voi. Ehkä on hyväksikin päästä etäisyyden päähän kaikkitietävistä anopeista, juoruilevista tädeistä ja muista hankalista tyypeistä. Jo kalevalainen kansa tiesi, että suku on pahin: ”Kyty kyynä kynnyksellä, nato naakkana katolla.”
Kehityksen huono puoli on ydinperheen yksityistyminen ja yksinäistyminen ja sen myötä sen haavoittuvaisuus. Perheen vanhemmat saattavat olla toisilleen ainoat läheiset aikuiset. Jos luottamus rikkoutuu, romahtaa kaikki, sitä traagisemmin, mitä vahvemmin on parisuhteeseen sitoutunut ja keskittynyt, mitä lujemmin uskonut ja toivonut. Pahimmillaan näissä tragedioissa menetetään ihmishenkiä.
Uusperhe on pelastus, jos avioero- ja uusperhekuvion aikuiset ihmiset kykenevät toiminnallaan luomaan sinun, minun ja meidän lapsista, heidän isovanhemmistaan ja muista sukulaisistaan haitariperheen, joka ei työnnä jäseniään ulkoiseen pimeyteen avioeronkaan sattuessa.
Minulla oli takana varhain menetetyn lapsuuskodin lisäksi jo toinenkin hajonnut perheyhteys, kun 24-vuotiaana menin yhteen miehen kanssa, jolla oli neljä lasta liitoista kolmen naisen kanssa. Minulle tehtiin selväksi, että nämä lapset ja myös heidän äitinsä tulevat olemaan läsnä meidän elämässämme. Sain käydä hyvän koulun: opin, että kaikki elämääni tulleet ihmiset pysyvät elämässäni, kävipä aviorakkauden miten tahansa.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
