Katri Valan syntymästä tuli syyskuussa kuluneeksi 110 vuotta. Tapahtuma noteerattiin, mutta runoilijaan on perusteltua palata vielä ennen kuin merkkivuosi loppuu. Nyt kun vasemmistoradikalismi ei ole trendikästä, Katri Valaa muistellaan mielellään varhaisena Tulenkantajana, 20-luvun eksotiikasta ja Olavi Paavolaisen itämaisista leikeistä innostuneena ”hurmion tyttärenä”, joka piti ”mustana jumalanaan” sittemmin Suomen sotarunoilijaikoniksi nostettua Yrjö Jylhää.
Mutta Katri Valan kirjailijanura ei rajoittunut leikkisään ja vapaamieliseen 20-lukuun. Hän sai raskaasti kokea myös 30-luvun ummehtuneen ilmapiirin ja sen natsihenkisen äärioikeistolaisuuden vasemmistovainoineen. Valan aviomies Armas Heikel vangittiin sota-aikana. Yksityiselämää raskautti ensimmäisen lapsen kuolema. Vala eli köyhyydessä koko ikänsä. Opettajanura katkesi pahenevaan tuberkuloosiin. Se nujersi hänet lopullisesti vuonna 1942 Ruotsissa, jonne taloudellinen hätä hänet oli ajanut.
Isänmaan kaltoin kohteleman kriittisen vasemmistolaisen runoilijan kohtalo ei jälkeenpäin ole yhtä kohottavaa muisteltavaa kuin eksotiikkaan viehtyneen nuoren naisen ”hurmioituneet kasvot”. Vala on uusien runotyttösukupolvien palvonnan kohde nimenomaan nuoruuden runojensa takia. Oli minunkin, hänen yhteiskunnallisesta asennoitumisestaan en koulutyttönä edes tiennyt. Niinpä tyrmistyin ja nolostuin, kun kovasti arvostamani äidinkielen lehtori huomautti happamasti, että lahjakas runoilija ”meni pilalle”, kun sotkeutui yhteiskunnallisiin teemoihin ja politiikkaan.
Katri Vala oli tinkimätön pasifisti aikana, jolloin rauha oli kirosana.
Katri Valan proosatuotanto on jäänyt olemattomalle huomiolle. Hän toimi 30-luvulla pakinoitsijana ensin Tulenkantajat-lehdessä, sittemmin Vapaassa Pohjolassa, ja kirjoitti runsaasti muutakin proosaa: artikkeleita, tutkielmia, kirja-arvosteluja. Nykylukijan ulottuvilla tätä tuotantoa ei ole. Ainoa Valan proosateos on postuumisti vuonna 1945 julkaistu pakinakokoelma Henki ja aine eli yksinäisen naisen pölynimuri. SKDL:n kirjankustantamo Kansankulttuuri julkaisi kokoelman ensimmäisenä teoksenaan. Ylistävän esipuheen on kirjoittanut Raoul Palmgren.
Palmgren toteaa, että pakinoitsijana Vala on ollut ”eräs ainoita itsenäisiä henkiä itsenäisyysajan kaupallistuneessa ja korruptoidussa sanomalehdistössä, kansallisten heikkouksien säälimätön ruoskija, myönteisen elämänkäsityksen puolestapuhuja, ihmisen puolustaja tuhon ja hävityksen saarnaajia vastaan, kansantribuuni”. Isänmaallisen humpuukin, tekosiveellisyyden, henkisen korruption ja kvasisyvämielisen sievistelyn ruoskijana Vala nousee Palmgrenin silmissä Eino Leinon, Päivälehden Teemun rinnalle. ”Sama rohkea optimismi, sama henkinen vitaliteetti, sama iskuvalmius ja taistelunilo.”
Minä omistan tuon kirjaharvinaisuuden. Luen sitä aina uudelleen, ja aina se tekee minuun suuren vaikutuksen. Ihmeen tuoreelta se tuntuu juuri tässä ajassa, jolloin isänmaallinen humpuuki ja kvasisyvällinen sievistely – esimerkiksi kirjallisuudessa – on taas suosiossa. Tämä näkyy myös kaupallisuuden korruptoimassa valtamediassa.
Katri Vala oli tinkimätön pasifisti aikana, jolloin rauha oli kirosana. Fanaattinen kansallismielisyys ja sotakiihkoilu kammottavat häntä, natsi-Saksan ihailua hän pitää ”maanpetoksena sen salakavalimmassa muodossa”. 30-luvun alun henkinen ilmapiiri täyttää Valan kauhulla ja inholla, mutta ei pelolla: häntä ei vavisuta käydä ajan kulttuuriauktoriteetteja vastaan. Kohteena ovat muun muassa sellaiset ”arvojohtajat” kuin V.A.Koskenniemi, Rafael Koskimies, Arvi Kivimaa ja Kersti Bergroth. Valan kommentaarit kyseisten henkilöiden omiin lehtiteksteihin ovat kumoamatonta todistusaineistoa, vaikka heitä jälkeenpäin on kovasti koetettu puhdistaa natsimaineesta. Totuudesta kiinnostuneelle autenttinen lehtiteksti ylipäätään on jälkiviisasta historiankirjaa parempi lähde: siinä kirjoittaja todistaa
Iltapuvussa juhlaillallisille vuosikokoustaan pitämään kokoontunut Kirjailijaliitto saa osansa: se ei arvosta eikä puolusta todellista lahjakkuutta, mistä todistaa nurja asenne Pentti Haanpäätä kohtaan. Lapualaishenkinen runoilija Heikki Asunta saa Valalta pilkkanimen Leikki Hosunta. ”Kokoomukselainen moralisti ja äitienpäiväpuhuja” Mika Waltari esiintyy pakinoissa nimellä Hikkas Alttari.
Kalevala on Katri Valalle laulun ja valon eepos, joka huokuu kaikkinaista viljelyä, kulttuuria, rakastavaa henkeä. Hän ihmettelee, miten tällaisen eepoksen luonut kansa on voinut sortua henkiseen militarisoitumiseen, valon vihaan ja ilon surmaamishaluun. Kammottavinta hänestä on nuorukaisten kasvattaminen kuolemaan pienestä lapsesta asti. Sen sijaan että isänmaanrakkaus olisi ”harmooninen kiintymys ympäröivään kansaan, luontoon, kulttuuriin”, se on ”sokea ylijännittynyt vihan tila, joka on rakkautta yhtä vähän kuin sadismi yksilöiden välisissä suhteissa sitä on”.
Katri Valalle on pystytetty muistomerkki Helsingin Sörnäisiin. Siellä on myös hänen nimikkopuistonsa, jonne hänet on haudattu. Ilomantsin Pogostalla on entisestä Kirkonkylän kansakoulusta, jolla Vala 20-luvulla toimi opettajana, tehty Katri Valalle omistettu kulttuurikeskus. Katri Vala on myös Rosa Rugosa -ryhmän kurttulehtiruusulajike. Kansan Sivistysrahasto jakaa Katri Vala -palkintoa nuorille runoilijoille.
Erikoisin muistomerkki on Katri Valan nimeä kantava, nimikkopuiston alle kallioluolaan louhittu, maailman suurin lämpöä ja jäähdytystä samassa prosessissa tuottava lämpöpumppulaitos. Se on ympäristöystävällinen laitos, jonka hiilidioksidipäästöt ovat 80 prosenttia pienemmät verrattuna vaihtoehtoisiin tuotantoratkaisuihin.
Lämpöä ja jäähdytystä samassa prosessissa – sehän on kuin Kati itse!
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
