Tammikuun lopulla istuin Lahdessa Giuseppe Verdin Trubaduurille myhäilemässä ja mietin samalla, miten pitkä matka on näyttämön mustalaiskuoroista, mustalaisruhtinattarista ja mustalaispriimaksista Helsingin kaduilla kerjääviin romaneihin.
Mustalaisista puhuminen on nykyisin epäkorrektia, mutta romani-sana herättää oikeastaan kielteisempiä mielikuvia. Romanit ovat räikeästi sorrettuja EU-kansalaisia, mustalaiset taas Maksim Gorkin Loiko Zobarin sukua, romanttisia vaeltajia, joille elämän arvoista korkein on vapaus.
Lapsuuteni Törrössä romantiikkaa oli tosin niukasti. Savon radalla oli vielä 1980-luvulla Törrön seisake, mutta ikuiseksi arvoitukseksi jää, kuka sieltä koskaan junaan astui. Seisakkeita ja asemia oli noina VR:n palveluvuosina niin tiuhassa, että kuuden kilometrin matkalle mahtuivat Korvenlaita, Mattinen, Törrö ja Selänpää.
Monessa mielessä raaka maalaisyhteisö sieti yllättävän hyvin erilaisuutta: romaneja, reissusällejä, kulkukauppiaita, kyläoriginelleja. Ruokaa tai majoitusta ei keneltäkään evätty.
Törrön metsämailla asui vain Hagertin perhe ja se käytti hevosta. Hagertin mökki kyyhötti pienellä niityllä ja mökkiä ympäröivät monenkirjavat kapineet, jotka oli rituaalisesti epäpuhtaina hylätty. Isä Hagert oli Törrön Vikka, tyttäriä sanottiin Törrön Huldaksi ja Helenaksi.
Kun Hagertit palasivat Kouvolan markkinoilta, he toivat hevosensa meidän kaivolle juomaan. Kotimatkaa ei ollut enää nimeksikään, mutta juottaminen oli sosiaalis-kaupallinen tapahtuma.
Perheen naiset pyysivät samalla leipää ja kiittelivät vuolaasti kultaemäntää, joka kaivoi komerostaan rieskoja ja osti harvakseltaan pitsiliinoja.
Romaneihin suhtauduttiin ystävällisesti, joskin hiukan alentuvasti. Monessa mielessä raaka maalaisyhteisö sieti yllättävän hyvin erilaisuutta: romaneja, reissusällejä, kulkukauppiaita, kyläoriginelleja. Ruokaa tai majoitusta ei keneltäkään evätty.
Kerran iltamyöhällä oveen kolkutettiin kiivaasti ja tupaan työntyi kaksi romanimiestä, jotka eivät olleet ainakaan Törrön Hagerteja. Pelkäävätkö lapset verta, toinen kysyi.
Vanhemmat hölmistyivät, mutta vakuuttivat kohta yhteen ääneen, ettei meillä vähästä säikähdetä. Luonnollisesti he ajattelivat harmittomia pikku haavoja ja keskikokoisia naarmuja.
Toinen, vaiteliaampi mies tempaisi nahkatakin liepeet auki ja paljasti oikean olkapäänsä. Käsivarsi tuntui olevan lähes irti ja paita punersi verestä. Joku oli tehnyt puukolla pahaa jälkeä.
Äiti repi lakanan ja ryhtyi hoitajaksi. Yhdellä lakanalla olkapäätä ei korjattu, mutta tarinan loppu jää avoimeksi. Miehet katosivat pimeään eikä heitä sen koommin nähty.
Kotiliesi julkaisi joskus 1950-luvun lopulla Mustan Saaran ompeluohjeet. Niiden turvin äiti tikkasi minulle afronuken, mutta sen kotouttaminen ei noin vain onnistunut. Merja eikä mikään Musta Saara, jankutin itku kurkussa.
Nimen Kotiliesi oli keksinyt evankelisen liikkeen laulusta, jossa tyttö odottaa majan olkivuoteella kuolemaa: ”Ei taivahassa kuolon vaaraa, ei kyyneleitä, yötäkään, näin lauloi kerran musta Saara, pien neekerlapsi hyvillään.” Valkoiselta opettajalta Saara on kuullut taivaasta, ja sinne hän tosiaan pääsee, kokonaan valkaistuna kannelta soittamaan. Värinvaihdoksen lisäksi ihmettelen soitinta. Käytetäänkö taivaassa suomalaisia kanteleita?
Alkuperäinen Musta Saara ei ole kuitenkaan afrikkalainen lapsivainaja, vaan romanien suojeluspyhimys, jonka muistelupäivää vietetään 24. toukokuuta, minun syntymäpäivänäni. Suomen romanit kutsuvat pyhimystään Kurki Saaraksi.
Ranskalaisessa Saintes-Maries-de-la-Merin kaupungissa Mustan Saaran patsas kannetaan merenrantaan seremoniassa, joka on lähtöisin romanien kotiseudulta Intiasta. Siellä Kalin – mustan äitijumalattaren – inkarnaatio Durga laskeutuu savipatsaiden muodossa jokiin ja palaa niitä pitkin vuorille.
Muisto hindulaisesta Durgasta yhdistyi Euroopassa Maria-legendoihin ja näin syntyi Musta Saara, tumma palvelijatar, joka purjehti raamatullisten Marioiden seurassa Ranskan rannikolle, vieläpä pelasti heidät merihädästä.
Mustasta Saarasta on maalattu myös ikoneita. Arkkipiispa Leon privaattitsasounassa Mustalla Saaralla on ikonissaan kultaiset korvarenkaat, kameekoru, pitseillä koristeltu röijy ja kädessä romanikielinen kirjakäärö.
Kun olin kolmannella luokalla, syrjäiseen kansakouluumme saapui unkarilainen sirkusseurue, jolla oli mukanaan pirteä marakatti. Opettaja valisti, että seurue oli Unkarin pakolaisia, mutta tätä ei saanut ääneen sanoa.
Kellään ei ollut harmainta aavistusta, miksi joku halusi Unkarista paeta, mutta kyse oli tietysti vuoden 1956 kansannoususta. Nyttemmin olen tullut siihen tulokseen, että kiertävien sirkuslaisten täytyi olla romaneja.
Unkarissa, Romaniassa ja Bulgariassa on kussakin vahva romanivähemmistö, jonka olot ovat sosialismin väistyttyä romahtaneet. Perinteisesti romanit ovat ratkaisseet ongelmansa lähtemällä liikkeelle.
Jo 1860-luvulla Unkarin ja Serbian romaneja pyrki Pietarin ja Viipurin kautta Tornioon ja edelleen Ruotsiin. Useimmiten matka katkesi eteläisessä Suomessa, ja romanit käännytettiin hevosineen ja taaboreineen kohti kotia. Venäjällä ja Ruotsissa romaneilla oli helpompaa, mutta niitä erotti erinomaisuutensa juuri löytänyt suuriruhtinaanmaa.
Varhaisina vuosisatoina romaneihin yhdistettiin noituutta ja silmänkääntöä. Kavalina tempuntekijöinä he ryöstivät myös lapsia.
Paltamon rovasti Johannes ”Lylyhammas” Cajanus kävi vuoden 1663 tarkastusmatkallaan Pielisen rannoilla, missä romanien piti kasvattaa Pietari Brahen käskystä viljaa. Tarkastuksen tulos oli lohduton: todellisuudessa miehet kerjäsivät ja naiset mustasivat lastensa naamoja.
Mustaaminen oli mitä ilmeisimmin suojelumagiaa, mutta turkulainen luonnontieteilijä Pehr Gadd näki asian toisin.
Gadd selosti vuonna 1789, miten romanit käyttivät kasvojen mustaamiseen rantayrtin nestettä ja hiuksiin käenkaalikeitosta. Tavoitteena oli tekeytyä egyptiläisiksi samaan tapaan kuin Ruotsin ensimmäiset romanit olivat olevinaan tattareita.
Aivan tuulesta Gadd ei selitystään temmannut, sillä englannin ”gipsy”, romani, juontuu kreikan egyptiläistä tarkoittavasta sanasta. Legendan mukaan romanit asuivat alkuaan Egyptissä, mutta kun he auttoivat maanpakoon joutunutta Jeesus-lasta, pakanat karkottivat heidät loputtomalle tielle.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 