Matkustin taannoin Baskimaahan, jossa sain kunnian seurata kahta paikallista jalkapallo-ottelua, Pamplonassa ja San Sebastianissa. Etenkin Pamplonassa ottelun ympärillä pyörineen intohimon määrä oli sykähdyttävää.
Kotijoukkue hävisi selvin lukemin ja oli ottelun alusta loppuun altavastaajana. Silti kotikannattajat lauloivat ja kannustivat omiaan läpi ottelun. Mukana lauloivat myös ne, joilla oli paikat kannattajakatsomon ulkopuolella.
Toki ottelussa oli jalkapalloilullisen panoksen lisäksi myös voimakas poliittinen vivahde vierasjoukkueen ollessa maan pääkaupungin suurseura. Seura, maakunta, itsehallintoalue. Intohimoa, omistautumista. Meillä äärimmäisen pohjolan sulkeutuneilla ja itsesääliin taipuvilla ihmisillä olisi paljon opittavaa muulta Euroopalta.
Pelkäämme menettävämme kasvomme muiden edessä.
Me suomalaiset olemme yksilökansaa. Me elämme yksilöinä, kunnioitamme yksilön menestymistä, seuraamme yksilölajeja ja katsomme urheilutapahtumat yksin omilta sohviltamme. Joukossa huutaminen ei sovi luonteellemme, tunteiden julkisesta näyttämisestä puhumattakaan. ”Isot pojat eivät itke”, niinhän meille opetetaan. Kaduilla ei sovi huutaa kuin vappuna ja uutena vuotena, silloinkin vain kohtuullisella äänenvoimakkuudella ja ainoastaan jos on nauttinut kuohuviiniä.
Suurin osa urheilun ystävistä toteaa kannattajien lauluin ja huudoin luoman tunnelman loistavaksi. Ongelmana on kuitenkin se, että juuri kukaan ei halua itse riemuita heidän joukossaan. Pelkäämme saavamme huomiota, menettävämme kasvomme muiden edessä, joutuvamme pilkan kohteeksi.
Kansanluonne, massamuutto suuriin asutuskeskuksiin ja juurettomuus. Syitä intohimon ja omistautumisen puutteeseen lienee monia.
Jalkapallokatsomossa hetkessä eläminen ja tunteiden valtaan alistuminen tarjoaa loistavan varaventtiilin arjen paineiden poistamiseen. Kahden tunnin ajan on mahdollisuus olla jossain muualla kuin näyttöpäätteen edessä tai kotisohvalla, vailla huolta säästöistä tai päästöistä. Saa kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden kanssa ja tuntea kuuluvansa johonkin itseään suurempaan.
Suomalainen urheilukannattaminen on murroksessa. Olemme siirtymässä pienin, mutta varmoin askelin latujen ja metsäteiden varresta stadioneiden ja jäähallien katsomoihin. Toistaiseksi määrällisesti pienet kannattajajoukot eivät häviä intohimossaan seuraansa kohtaan kenellekään maailmassa.
Nyt pioneerityötä tekevät urheilukannattajat ympäri Suomea tekevät korvaamatonta työtä tuleville kannattajapolville ja tuovat toivottavasti lauluillaan lisää katsojia lehtereille. Kotimainen jalkapallokausi alkaa ensi viikolla, toivottavasti katsomoista löytyy muitakin intohimoisia kuin kannattajakatsomoiden esitaistelijat.
Viikon Vakiokupongin kohteessa 1 kohtaavat Norwich ja Everton. Norwichin kurssi on ollut viime aikoina laskusuuntainen. Ehkä jo lähes varmistettu sarjapaikka on vienyt joukkueelta terävimmän terän. Everton ei taistele enää Eurocup-paikoista, mutta sijoittuminen sarjataulukossa paikalliskilpailija Liverpoolin edelle houkuttaa. Lisäksi Everton on joukkueena kotijoukkuetta laadukkaampi. Merkiksi kakkonen.
Kohteen 12 ottelun Oldham–Charlton vedän tunteella. Oldhamin sheriffi Shefki Kuqi ei anna muukalaisten kaupungissaan riehua, vaan antaa tykkinsä laulaa. Merkiksi varma ykkönen.
Vakioveikkauksen peliaika päättyy lauantaina 7.4. klo 16.55. Kansan Uutiset suosittelee 64 merkin järjestelmää: 2, 1, 1 (X), 1 (X), 1 (X), 2 (1), 1, 1 (X), 1 (X), 1, 1, 1, 1.
uutiskirje 
