Köyhät ansassa, osa 10
Jyrki Piispan suomalaista laiskuuden historiaa kartoittava teos Ei terve työtä kaipaa (Ilias Oy 2000) todistaa, miten yläluokka on säännöllisin väliajoin järjestänyt rahvaalle työntekoon opastavia ryhtiliikkeitä.
1700- ja 1800-luvun herrasväen katsannossa halvat ja epäsäätyiset ominaisuudet muokkasivat perisuomalaisen flegmaattisen persoonallisuuden.
Tämän kasvoiltaan vaalean ja värittömän tai väkijuomista punakan rahvaan lihava vartalo oli veltto, ruma ja kömpelö. Näiden ominaisuuksiensa ansiosta hän oli mitä sopivin yksitoikkoiseen, vähän järkeä vaativaan työhön.
Uuden Suomen edeltäjä Suometar valitti 1849 miten loiset makasivat talvisaikaan pelkästään kämmeniään imemässä ja vaativat kesällä töihin mennessään oikein kultaa palkkiokseen.
Piispa huomauttaa, että herrasväessä itsessään ei saanut näkyä minkäänlaisia ruumiillisen työn merkkejä. Etenkin kaupunkien naisväki alkoi jo 1700-luvulla vieroksua taloustöitä ja otti ajankulukseen palkollisten komentelun, vierailut, pasianssin peluun, lukemisen ja taidokkaat käsityöt.
Seuraavalla vuosisadalla tämä säätyläismuoti levisi myös maaseudun syrjäisten herraväkien keskuuteen. Rahvasta katseltiin yhä kriittisemmin silmin pappilan kuistilta, kuten Eino Leino totesi.
Miehet olivat vielä naisiakin tarkempia siitä, etteivät tehneet ruumiillista työtä, kunhan polttelivat piippua ja katselivat, kuinka palvelusväki teki työt:
”Herrasväelle oli jopa sopivampaa poiketa laillisuuden tieltä kuin tarttua auran varteen, sillä ruumiillisen työn tekijää uhkasi jatkuvasti säätykunnian menetys vertaistensa joukossa ja pelko siitä, että rahvas alkaa pitää itseään yhtä arvokkaana kuin työhön hairahtunutta säätyläistä.”
Armeijan palveluksesta eron saanut majuri Henrik Aminoff kirjoitti vuonna 1812 käyneensä vaimoltaan salaa suollaan työskentelemässä. Herrasväkeen kuuluvan oli viisainta tehdä työtä salaa tai selittää se terapiaksi tai vapaaehtoiseksi touhuiluksi.
Vuonna 1918 pesäpallon kehittäjä Tahko Pihkalan isoveli ja kokoomuksen kansanedustaja Martti Pihkala (1882–1966) julkaisi kirjan Minkälainen Suomi meidän on luotava?
Kirjassaan hän piti kulttuurin suurimpana vihollisena nautinnonhimon yliotetta elämässä. Hän kannatti pakkosterilointeja ja paheellista elämää viettäneiden eristämistä yhteiskunnasta keinona jalostaa suomalaista rotua.
Pihkalan mukaan yhtyessämme puhdistustyöhön meidän on ehdottomasti riistettävä oikeus jatkaa sukua siltä ihmislajilta, jolta puuttuu kaikki edellytykset jättää kunnollisia jälkeläisiä:
”Niiden, jotka taudin saastuttamina, parantumattoman juoppouden tähden taikka muuten ovat suvun jatkamiseen kelvottomia, on alistuttava sellaisen leikkauksen alaiseksi, joka tekee heidät kykenemättömiksi jatkamaan sukua ja saastuttamaan terveitä naisia.”
Työnantajajärjestöt perustivat 1920 lakkojen murtamiseen keskittyneen Vientirauha järjestön, jonka johtoon tuli Martti Pihkala. Lapuanliikkeen keulahahmo Vihtori Kosola toimi Vientirauhan asiamiehenä. Tunnetuin Vientirauhan murtamista lakoista oli vuonna 1928 alkanut vuoden kestänyt satamalakko.
Viennin edistäminen ja tulosvastuullisuus asettuivat moraalisena ja aseellisena ryhtiliikkeenä rahvaan kapinahenkeä ja moraalikatoa vastaan.
uutiskirje 
