Muumioitunut oikeistososialisti herätti huomiota kansallismuseon vuonna 2000 järjestämässä sisällissotanäyttelyssä. Otuksella oli kahdet kasvot, jotka molemmat olivat vääntyneet mielistelevään hymyyn. Selkäranka puuttui, mutta erikoisen ruumiinmuotonsa ansiosta otus kykeni istumaan jopa kolmella tuolilla yhtä aikaa.
Oikeistososialisti koetti olla eläessään sekä proletääri että herrasmies, joten se kannatti bolshevikkien lisäksi myös porvareita. Tyypillinen esimerkki lajista oli Työmies-lehden toimittaja Irmari Rantamala eli Maiju Lassila.
Näin ilakoivasti ennusti tulevaisuutta Uusi Päivä -lehden vuoden 1918 numerossa Eino Railo. Uudella Päivällä ei tarkoiteta kuitenkaan SKDL:n sanomalehteä, vaan vanhasuomalaisten lyhytikäistä iltapäivälehteä.
Lauseet, jotka Lassila kirjoitti Työmiehen viimeiseen numeroon, ovat komeinta, mitä tämän maan lehtiin on painettu.
Railo ja Lassila olivat sisällissodan ajan kollegoita, helsinkiläisiä journalisteja. Railo lietsoi räikeillä kirjoituksillaan luokkavihaa, kun taas Lassila toivoi rauhaa ja pelkäsi kostoa.
Kumpikin oli liikkunut venäläisissä ylhäisö- ja anarkistipiireissä. Railo kertoi istuneensa päivällisillä, joiden vieraista kaikki muut olivat listineet joko kuvernöörin tai ministerin. Lassilan taas uskottiin sekaantuneen Suomi-syöjän, sisäministeri Vjatšeslav von Plehwen murhaan.
Kohta valkoisten voitonparaatin jälkeen, toukokuun 21. päivänä 1918, Maiju Lassila putosi Suomenlahteen. Tapahtumia tarkkaili hinaaja Toskovan kannella sivistynyt herraseurue, johon kuuluivat Eino Railon ohella Kyösti Wilkuna, Toivo Tarvas, Alfred Oswald Kairamo ja Toivo T. Kaila.
Herrat olivat lähteneet ihan vain huvin vuoksi katsomaan, miten punavankeja teloitetaan Santahaminassa. Pikantin mausteen piknikkiin toi tieto siitä, että kuolemaantuomittujen joukossa oli kirjailija ja toimittaja Maiju Lassila. Herrat myös näkivät Lassilan Kauppatorin vankijonossa ja Wilkuna kävi tälle jotakin vielä sanomassa.
Kaila väitti myöhemmin, että Lassila hyppäsi pelkuruuttaan mereen, mutta välikohtauksesta on myös toisenlaista muistitietoa. Kuinka tahansa, kiväärin luoti katkaisi Lassilan elämän ja täyttä kiitoa laukkaavan uran.
Lauseet, jotka Lassila kirjoitti Työmiehen viimeiseen numeroon, ovat komeinta, mitä tämän maan lehtiin on painettu: ”Kun kaikki tiet päättyvät, täytyy ajatella matkan jatkamista. Kun illan tuntu ennustaa yön tuloa, täytyy ryhtyä järjestelemään huomispäivän elämää ja töitä…”
Santahaminassa Lassila heitettiin yhteishautaan ja sen päälle rakennettiin muistomerkiksi armeijan sikala. Viime sotien alla ja niiden aikana kansaa piti eheyttää, joten punikkeja kaivettiin ylös rinteistä, soista ja sikaloiden pohjamudista. Lassilan – tai jonkun muun onnekkaan – luut päätyivät Helsingin Hietaniemeen.
Eino Railo ei ollut turha mies. Hän oli journalisti, kirjailija, tutkija, professori, Suomen PEN-klubin puheenjohtaja, Kustannus Oy Kirjan toimitusjohtaja ja Tulipää-elokuvan Gunnar Avanto. Valtaosa Lassilan pääteoksista ilmestyi Oy Kansasta tai Oy Kirjasta, jotka ovat sama puulaaki.
Miksi Railo oli hurmeisella huviretkellä mukana? Miksei hän kääntynyt Kauppatorilta kotiin, kun näki Lassilan seisovan vankijonossa? Mitä sairasta nautintoa kustantaja sai siitä, että hänen menestyskirjailijansa ammuttiin?
Lassila oli kuitenkin liian tuottoisa mies hylättäväksi. Jo vuonna 1923 Railo julkaisi Tulitikkuja lainaamassa -romaanista kuvitetun laitoksen ja koetti irrottaa sen esipuheessa humoristi-Lassilan punikki-Lassilasta.
”Kaikista hänen erheistään huolimatta täytyy tunnustaa, että häntä oli kerran koskettanut taiteen henki, se joka valaisee tämän nyt julkaistavan teoksen sivuja iloisena ja sopusointuisena, tehden vähitellen hänen elämänsä varjojen unohtamisen mahdolliseksi.”
Railo puhuu erheistä, mutta Lassila ei sekaantunut sisällissodan taisteluihin eikä ottanut sosialidemokraattien jäsenkirjaa. Lassilan ainut rasite oli Työmies-lehti, johon hän kirjoitti niin kuin Railo kirjoitti Uuteen Päivään.
Reilut kymmenen vuotta aiemmin Lassila oli kiertänyt Railon hengenheimolaisten agitaattorina, vielä vuonna 1916 hän oli toimittanut vanhasuomalaista Kokkola-lehteä ja vuonna 1917 hänen Turman talonsa oli ilmestynyt Railon kustantamosta.
Oliko julmuus pelkkää kateutta? Oliko Railo niin lahjakas, että hän ymmärsi oman alamittaisuutensa postmodernisti identiteettiään vaihtelevan Lassilan, Suomen Fernando Pessoan, rinnalla?
Muista huviretken herroista Kyösti Wilkuna sepitti WSOY:lle unhoon jääneitä historiatarinoita ja Toivo Tarvas (”taiteen liikavarvas”) suolsi Otavalle kaunokirjallisuutta, johon kukaan ei ole moneen sukupolveen koskenut. Kun Toskovan matkasta oli kulunut tasan kuukausi, Tarvakselta julkaistiin romaani Velisurmaajat, ”mitä parhain juhannuskirja”.
Alfred Oswald Kairamo, joka oli nimenomaan vaatinut Lassilan teloitusta, oli kasvitieteilijä, kartanonomistaja ja entinen senaattori. Toivo T. Kaila oli puolestaan senaattorin sihteeri, tilastotieteilijä ja tietokirjailija.
Maiju Lassilan omaa henkilökuvaa on hankalampi piirtää. Kirkonkirjojen mukaan Tohmajärvellä kastettiin 15. 12. 1868 postiljooni Jakob Tietäväisen ja Maria Hakulisen poika Algoth. Perhe asui Peijonniemen kylässä maakirjatalossa numero yksi.
Juha Hurme luettelee oivassa kertomuksessaan Hullu (Teos 2012) Tietäväisen muut nimet – Lassila, Untola, Vatanen, Stenberg, Rantamala, Rantala – mutta kutsuu kirjailijaa silti vain ihmisen pojaksi, sillä saksalaisten kivääritulessa laadittu testamenttikin on poljennoltaan kuin jouluevankeliumi.
”Menkää siis kiireesti kaupungin viljelyskonttoriin ja ilmoittakaa, että A. Rantala haluaa viljellä palstaansa, ja että on siemenet. Asunnostani löydätte neljästä laatikosta säästetyt siemenperunat. Ottakaa ne ja perikää talonmiehen lainaamat perunat lisäksi.”
Hurmeen Lassila-harrastus näkyi pitkin kevättä myös Joensuun kaupunginteatterissa, jossa törmäili hullujen kansanliike. Liika viisaan leipäpappi Pöndinen ja Kuolleista heränneen satamajätkä Jönni Lumperi ovat niin ajattomia veijareita, että he pärjäisivät vaikka Putouksen sketsihahmoina. Eino Railon pääteos Koti virran rannalla ei taida sen sijaan y-sukupolven käsissä pahemmin kulua.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 