Vuoden 1992 YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssissa Rio de Janeirossa tehtiin luonnon monimuotoisuutta ja aavikoitumista koskevat sopimukset sekä ilmastonmuutoksen puitesopimus, joka 1997 konkretisoitui Kioton sopimukseksi.
Ensi keskiviikkona maailman kansat lentävät edustajiensa välityksellä jälleen Rio de Janeiroon. Tarkoituksena on sitouttaa valtiot uudelleen kestävän kehityksen päämääriin ja antaa suuntaviivat lähivuosikymmenille.
Kuluneet kaksi vuosikymmentä ovat olleet hukkaan heitettyjä. Ensimmäisen Rion tavoitteiden kannalta kehitys on ollut paitsi riittämätöntä, myös vääränsuuntaista. Monien kielteisten muutosten tahti on vain entisestään kiihtynyt.
Vuosittain tarvittaisiin jo puolitoista maapalloa.
Kuudentoista viime vuoden aikana on maailman luonnonvarojen käyttö kasvanut kaksinkertaiseksi. Nyt kulutamme vuodessa sen, minkä uusiutumiseen menee puolitoista vuotta. Samalla tuloerot ovat kasvaneet.
Innottomuutta puhkuen
Rio+20:n viimeisessä valmistelukokouksessa suurin osa päätösasiakirjan sisällöstä oli vielä sopimatta. Edes asiakirjan luonnosta ei ole pidetty kovin kunnianhimoisena, ja suurin osa siitäkin on vesittymässä.
Vastuu tästä on jokaisella merkittävällä maalla ja maaryhmällä. Erityisen usein vastakkain ovat olleet toisaalta Yhdysvallat sekä toisaalta kehitysmaiden G77-ryhmän ja Kiinan blokki.
Kehitysmaat vaativat, ettei vihreä talous saa olla vihreää protektionismia eikä estää niiden kasvua ja köyhyyden vähentämistä. Teollisuusmaat eivät halua puhua kestävän tuotanto- ja kulutustason kaltaisista asioista, koska se tarkoittaisi niiden kulutuksen vähentämistä.
Erimielisyyksiä on kokouksen tärkeimmistäkin aloitteista eli fossiilisten polttoaineiden tukiaisten alasajosta ja merten suojelusta. Samoin kiistellään ”kestävän kehityksen päämääristä” (SDG), joilla asetettaisiin konkreettisia, aikaan sidottuja tavoitteita vaikkapa puhtaasta juomavedestä.
Aiheesta enemmän perjantaina ilmestyneessä Viikkolehdessä.
uutiskirje 
