Kumpi on suurempi, Uuno Klami vai Eetu Niska, akateemikko vai suksitehtailija, mestarisäveltäjä vai tasamaahiihtäjä? Klami asui Virolahden Klamilassa, mutta Niska ei asunut Niskalassa, vaan ihan samassa talossa kuin Klami.
Tästäpä ongelma repesi. Pienen talon kapeaan päätyyn ei mahtunut kuin yksi laatta, joten Klamilassa aprikoitiin, pitäisikö asukkaaksi julistaa Klami vai Niska. Selvällä äänten enemmistöllä kisan voitti Niska.
Klamin purjehtivat talonpojat olivat eläneet näillä rannoilla satoja vuosia, mutta Niskan perheessä vasta isä oli muuttanut Klamilaan. Näin ohut paikalliskosketus ei merkinnyt kuitenkaan mitään, kun vaa’assa painoi kylän kuningaslaji, tasamaahiihto.
Olympia-kenttien sankari ei ollut puoliammattilaiseksi edennyt työläispoika, vaan jalojen ihanteiden elähdyttämä amatööri.
En liene ainut matkailija, joka on kysellyt Uuno Klamin kotitaloa. Useimpia on varmaan neuvottu samalla tavalla: se on se sininen mökki, jossa on laatta. Matkailija ei pääse puutarhan takia aivan lähelle laattaa, mutta hän räpsii siitä haltioituneena kuvia ja lukee vasta kotona tekstin, jonka mukaan tässä talossa asui Eetu Niska.
Klamilan hiihtoharrastus ei jää keneltäkään huomaamatta. Kapean kylätien yli on rakennettu hiihtosilta, jottei kerran tunnissa ajava auto latukansan kiitoa haittaisi. Kalasatamassa on iso hyppyrimäki ja sen takana hotellipalveluita tarjoava hiihtomaja.
Juhannus on meillä herttainen, mutta muistellaan vähän talvea 1905, jolloin nuori Eetu Niska sivakoi Virolahdelta Viipuriin, lähti välittömästi kilpaladulle ja voitti kahdenkymmenen kilometrin hiihdon. Pian Niska oli taas kotiportilla, mutta vauhtia hän ei saanut pysäytettyä. Loviisasta tasamaan taituri nappasi vielä uuden palkinnon.
Rahakisat olivat köyhille pojille tärkeitä, sillä parhaimmillaan palkinto vastasi vuoden metsätyötienestejä. Haminassa hiihtäjät ryhtyivät jopa lakkoon, kun voittajille oli varattu vain kunniakirjoja. Yleisöltä koottu kolehti laukaisi sillä kertaa kiperän tilanteen.
Työläiset levensivät kilpailuilla perheittensä leipää, mutta olympia-aatteeseen raha ei kuulunut. Olympiakenttien sankari ei ollut puoliammattilaiseksi edennyt työläispoika, vaan jalojen ihanteiden elähdyttämä amatööri.
Talvilajit hiipivät olympialaisiin vuodesta 1908 lähtien, mutta Niska ei päässyt koskaan mukaan eivätkä alppikansat tasamaahiihdon lumoa ylipäätään ymmärtäneet.
Vuonna 1913 Niska lähti pohjoismaisiin kisoihin Ruotsiin. Tasaista maata ja merenjäätä liitänyt mies oli kuitenkin pulassa, kun vastaan tuli nousuja ja laskuja. ”Siihen vuoren juurelle jäin”, hän hölmistyneenä totesi.
Virolahdella Niskan hiihtomanttelin peri olympiavoittaja Veli Saarinen, jolla on Virojoella hulppea jokipuisto. Sillat ja muut systeemit on suunnitellut ykkösluokan kuvanveistäjä Kain Tapper.
Uuno Klamin hiihtotaidoista en tiedä, mutta kävellä hän jaksoi. Kuuden kilometrin päässä Harjun hovissa oli Niinivaaran herrasväen piano, jota pikkuinen Klami kävi tavan takaa pimputtamassa.
Joutavia kävelylenkkejä ei kylässä arvostettu eikä Klameja muutenkaan malliperheenä pidetty. Isä hääri Klamilan kyläkaupassa apulaisena, mikä ei ollut oikein merenkyntäjäsuvulle sopivaa työtä. Ahdas elämä kääntyi painajaiseksi, kun keuhkotauti vei ensin pikkusiskon ja sitten vielä isän.
Äiti pelasti neljätoistavuotiaan Klamin Helsingin musiikkiopistoon, jonka ovet aukenivat Säkkijärven polkalla, naapuripitäjän tunnusmelodialla. Kuolema seurasi kuitenkin kannoilla ja kohta Helsinkiin asetuttuaan äitikin nääntyi keuhkotautiin.
Liian varhain surua kokenut Klami oli lapsena eläinrääkkääjä ja nuorena sotahullu, jolla oli tarve sekaantua kaikkiin kahakoihin. Aunuksen retki muutti vihdoin Klamin mielen ja loppuikänsä hän käyttäytyi ihmisiksi.
Klamista tuli kosmopoliitti, joka ihaili Maurice Ravelia ja väitti olleensa myös tämän oppilaana. Halukkaasti soitettu Karjalainen rapsodia (1927) hämää nimellään, sillä todellisuudessa se on ilkamoiva vastalause kansalliselle paatokselle ja samanlainen moderni montaasi kuin Igor Stravinskin Petruška.
Huumorintajuinen Klami luotti reippaaseen pelimannimusiikkiin, groteskiin sävelkuvastoon ja mozartmaiseen leikinlaskuun. Puhetta hänestä ei paljon irronnut, mutta siinä vähässäkään ei välttämättä ollut perää.
Virolahden kansanelämän suurtallentajalla Eljas Raussilla ei taida olla edes muistolaattaa, mutta kunnianosoituksia kaipaava voi lukea Pentti Saarikosken Tiarnia-sarjaa, jossa on Raussin ”arkilogiasta” poimittua aineistoa.
Saarikoski tunsi seudut hyvin, sillä hänen äitinsä Elli oli kotoisin Virolahden Virojoelta ja isoäiti Valpuri Säkkijärven Nurmelan kylästä.
”Hän ei ollut mikään tärkeä henkilö, mutta se kieli joka minulla on on häneltä, hän puhui säkkijärveläistä, kaikki on niin poissa, kaikki niin poissa”, Saarikoski kirjoitti äitinsä kuoltua.
Kun maineikas runoilija sanoo kielensä periytyvän Säkkijärveltä, asiaan on syytä suhtautua vakavasti. Saarikosken Elli-äiti kasvoi Virolahdella, mutta yhteiskoulua hän kävi Säkkijärvellä ja kuuli tietysti kotona, miten Valpuri-äiti puhui säkkijärveläisittäin ja leipuri-isä pohjalaisittain.
Kaikki selvää tähän asti, mutta Pekka Tarkan mukaan Saarikosken sisäinen lapsuuden kieli olikin Virolahden murre. Sieppari ruispellossa -romaanissa, jonka Saarikoski vuonna 1961 suomensi, puhutaan melkein puhdasta virolahtelaista.
Esimerkeiksi Tarkka tarjoaa verbimuodot ”kertonnu”, ”ostannu” ja ”yrittänny”, ja pakko on myöntää, että Säkkijärven murretta ne eivät ole. ”Kertont”, ”ostant” ja ”yrittänt”, siellä kai sanottiin.
Joku olisi pistänyt New Yorkin kaduilla velttoilevan Holden Caulfieldin suuhun pelkkää stadin slangia, mutta Saarikoski ymmärsi, että kaakkoinen rannikko oli Suomen amerikkalaisinta aluetta. Jokaisesta talosta lähti rapakon taa poika tai kaksi ja monet myös palasivat. Säkkijärven polkkakin levytettiin ensimmäisen kerran New Yorkissa.
Saarikosken isoäidin kotitalo Piilola on edelleen Suomen puolella ja samalla Väkevänjärven itärannalla kuin oman isoäitini kotitalo Hietala. Piilolasta on valtakunnan rajalle kilometrin verran, Hietalasta pari kilometriä. Suljettu rajavyöhyke alkaa jo paljon aiemmin ja aiheuttaa susikoirakyltteineen matkailijalle lievää kammiovärinää.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
