Suomessa mainostetaan yhä, että Helsingissä järjestettiin viimeiset ”kunnon olympialaiset”, mutta se on harhaa. Vasta Helsingistä alkoivat laaja-alaisemmat kunnon kisat kuin aiemmin. Urheilun suurvalta Neuvostoliitto oli ensi kertaa mukana.
Istuin silloin Suomen jo vuoden 1940 olympiakisoihin valmistuneen stadionin pääkatsomossa akkreditoituna urheilutoimittajana. Sen aikaisia tovereita ei taida olla moniakaan enää keskuudessamme. Kun nyt punnitsen tuntemuksiani, nousee eittämättä, kuten yleisestikin, mieleen Paavo Nurmen juoksu olympiasoihdun tuojana, mutta myös Hannes Kolehmaisen osuus sen viennistä tornin huipulle.
Urheilullisesti, siitä ei pääse minnekään, oli huippuna Emil Zatopekin kolme kultamitalijuoksua.
Suomalainen urheilun ystävä ei paljon muuta olisi voinut toivoa.
Mutta olympialiike oli yhä ongelmien edessä: DDR ei ollut mukana, Koreat kiistelivät osanotosta, Kiina protestoi Taiwania, ja tuli viime hetkellä, myöhästyen mukaan.
Yksi joukosta poissa.
Edustamani lehti, historiasta kiinnostunut demokraattisen nuorisoliiton Terä, muistutti groteskilla pommilla: yksi kutsutuista valtionpäämiehistä puuttui.
Mannerheimin 70-vuotisynttäreille saapunut natsi-Saksan johtaja Adolf Hitler oli vuonna 1942 vielä niin lumoissaan isännöimiensä Berliinin 1936 kisojen muistoista, että kertoi suunnitelleensa tuloa myös Helsingin kisoihin 1940.
Kun ne ”sattuneesta syystä” jouduttiin perumaan, Hitler, tuhatvuotisen valtakuntansa päämiehenä, sanoi tulevansa mielellään seuraaviin Helsingin kisoihin. Silloin valpas urheilumies, pääministeri ja SVUL:n puheenjohtaja Jukka Rangell kiiruhti toivottamaan hänet tervetulleeksi.
Sanomattakin on selvää, että silloinen Terä otti tarinasta kaiken irti: millaisessa Euroopassa ja maailmassa ne olympialaiset olisi vietetty! Vakuudeksi kerrottiin, että kutsusta oli ensimmäisenä kertonut (kuten nykyisin sanotaan) Helsingin Sanomat 6.6.1942.
Kaksijakoinen olympialiike
Kun tein kirjaani TUL Suomen ja työväen asialla (ilmestyi tänä vuonna) onnistuin saamaan käsikirjoituksen tarkistajaksi toimittaja Pekka Hurmeen. Olin kirjoittanut ennen sotaa toimineesta olympialiikkeestä tavan mukaisesti, mutta siitä seurasi oikaisu: Ne olivat porvarilliset olympialaiset ja silloin olivat erikseen työväen olympialaiset.
Se on tietysti totta. Porvarillinen julkisuus puhuu koko ajan olympialiikkeestä ikään kuin ainoana tunnettuna toimijana. Historiallinen tosiasia on, että sen rinnalla oli 1920–1930-luvuilla oli toinen, voimakas työväen olympialiike.
Suomalainen erikoisuus on, että molemmista ropisi Suomelle roppakaupalla kultaa ja kunniaa. Työväen olympialaisistakin Työväen Urheiluliitolle 278 mitalia! Työväen olympialiike, kuten työläisurheilu pääpiirteissään, murskattiin fasismin nousun yhteydessä niin Saksassa kuin muuallakin Euroopassa. Suomen TUL säilyi, osin myötäillen natsi-Saksan ja Suomen vallanpitäjien sotaponnistuksia.
USA vai Neuvostoliitto?
Sosialististen maitten mukaan tulo, ja ennen kaikkea Neuvostoliiton urheilijoitten liittyminen uudelleen muotoutuneeseen olympialiikkeeseen aiheutti luonnollisesti melkoista jännitystä voimasuhteitten mittaamiseen. Päivittäin lehdissä seurattiin tarkkaan tilastoja, mikä maa kulloinkin on mitalitaistelun kärjessä. USA vai Neuvostoliitto? Siinä kysymys.
Seuranta oli niin vaikeata, että eri lehdet ja uutistoimistot päätyivät lopuksi erilaisiin numeroihin. Lopputulos kuitenkin historiankirjoissa on, että USA voitti kaksinkamppailun niukasti.
SDNL:n kisaleirillä valtava menestys
Suomen Demokraattinen Nuorisoliitto oli olympiakisoissa mukana joka solullaan. Olympiakisat olivat sodanjälkeisessä maailmassa ”rauhaa ja rakkautta”. Kansainvälinen kisaleiri järjestettiin Jollaksessa.
Koko nuorisoliittolaisjengi oli talkoissa leirin rakentamisessa ja sen ohjelmien järjestämisessä. Neljän kultamitalin saalistajat Emil ja Dana Zatopek vierailivat kylässä ja Emil saatettiin leirille nuorten kultatuolissa.
Toimittamani Terä-lehti oli luonnollisesti täynnä olympiakisoja kuukauden verran. Silloisen pioneerien Kiuru-lehden toimittaja Aulikki Hyvärinen kirjasi lähes maailmaennätyksen saatuaan painin harvapuheiselta olympiavoittajalta Kelpo Gröndahlilta lausunnon: ”No eihän se nyt niin erikoiselta tuntunut. Kun on tottunut kilpailemaan, tottuu myös voittoihin.”
uutiskirje 
