”Juoma polttaa toisen kieltä. Hän on ihan samaa mieltä, kultahampaat loistelee, kun hän ääneen toistelee: Rillumarei, se on roskaa! Mull on levylläni Toscaa. Olen yli kaiken niin ihastunut Mozartiin.”
Mikko Perkoilan laulussa 1950-luvun helsinkiläisrouvat juovat teetä ja narisevat Reino Helismaasta, jonka ralli kahvilassa soi. Tukevampi rouvista jumaloi Mozartin Toscaa, mutta solakampi kehuu tuntevansa herra Mozartin henkilökohtaisesti. Tämähän työntelee aina pientä lasta ja ajaa ysin ratikalla Pasilaan.
Tukevamman rouvan kultahampaat juuttuvat nyt kurkkuun ja hän varoittaa seuralaistaan puhumasta tuommoisia. Muut vielä kuulevat ja luulevat heidän jääneen ilman sivistystä. Hyvänen aika, ei Pasilaan mitään ysin ratikkaa mene.
Äiti taisteli neljäkymmentä vuotta proteesiensa kanssa, mutta ei hän koskaan katunut sitä, että lankesi niin nuorena hammaslääkärin houkutuksiin.
Helsinkiläisrouvat ovat rikkaita tomppeleita, kuten jokainen heidän kultahampaistaan ymmärtää, mutta yhtä lailla kultahampaat symboloivat köyhää neuvostoarkea ja neuvostonaisten huonoa makua.
Pietarilaissyntyiseltä Inna Patrakovalta ilmestyy syyskuussa romaani, joka kertoo Suomeen vuonna 1997 ryntäävistä venäläisturisteista. Nimenä on nasevasti Kultahammas.
Neuvostoliiton hammashoidossa ei ole kuitenkaan pilkkaamisen sijaa. Kun suomalaiset, joiden hampaat karies oli lähes poikkeuksetta runnellut, harjoittivat 1930-luvun Moskovassa salaisia puolueopintoja, heille asennettiin tekohampaat, tavalliset tai kultaiset. Kotimaassa ohranan ei tarvinnut sitten kuin vilkaista suuhun ja häkki heilahti heti.
Aivan uuden ulottuvuuden kultahampaat saivat 1980-luvulla, jolloin Amerikan hiphopparit alkoivat niitä suosia, mutta kesti vielä kauan ennen kuin suomalaiset teinit oppivat vaatimaan hammaskoruja ja kielikoruja ja tavoittelemaan suumetallin lumoavaa hohtoa.
Kaikkein ensimmäiset hiphopparit olivat Pekka ja Pätkä. Armand Lohikosken vuonna 1957 ohjaamassa elokuvassa he perustavat kahden miehen orkesterin ja opettelevat musiikkikaupan ikkunasta Hippaa ja hoppaa -kappaleen nuotit.
Yleisö ei uutuuden päälle ymmärrä, joten Pekka ja Pätkä palaavat noloina kotiin ja joutuvat saman tien sammakkomieskurssille.
Sarjakuvasankareista on tehty runsaasti elokuvia, mutta aina ne vaativat mutkikasta maskeerausta. Esa Pakarisesta tuli kuitenkin yksinkertaisella konstilla Pekka Puupää: hän riisui vain tekohampaansa.
Hampaattomuus oli Pakarisen huumorin tärkein käyttövoima, sillä myös Alatölviön suuri poika Severi Suhonen ja suuri tyttö Impi Umpilampi esiintyivät pelkillä ikenillä.
Impin loi Reino Helismaa, mutta hänen lausuminaan kaksimielisyydet olivat liian törkeitä. Pakarinen oli sen sijaan lavalla, joskaan ei oikeassa elämässä, sopivasti viaton ja edesvastuuton hölmö.
Entisaikoina, jolloin hammashoito oli jo keksitty, mutta kansanomaiset käsitykset pitivät yhä pintansa, nuoret naiset huolehtivat siitä, että naimahampaat eli yläleuan kuusi keskimmäistä hammasta olivat ehjät.
Kun naimahampaat varmistivat miehelään pääsyn, takahampaat saivat rauhassa lohkeilla, ja jos niitä pakotti, hammaslääkäri tai paremman puutteessa kunnanlääkäri kiskoi ne pois. Paikkaaminen yleistyi maaseudulla hitaasti eikä siihen oikein uskottu.
Tekohampaita on kuitenkin sorvailtu tuhansia vuosia ja myös Yhdysvaltain ensimmäiselle presidentille George Washingtonille tehtiin proteeseja paitsi ihmisten myös hevosten ja virtahevosten hampaista. Jousisysteemin vuoksi proteesit ponnahtelivat jatkuvasti auki niin, että Washington joutui puristamaan ikeniään naama kurtussa yhteen.
Meillä tekohampaat olivat pitkään muodikasta ylellisyyttä. Mikäli naimahampaat olivat johtaneet onnelliseen lopputulokseen ja häät odottivat jo ovella, moni morsian kiirehti vedättämään kaikki hampaansa.
Juhannusviikolla hammaslääkärit paiskivat ylitöitä ja päivittäin tekohampaita hankkivia juhannusmorsiamia saattoi olla rivissä kymmenkunta, aihetta tutkinut Marja Sotamaa kirjoittaa.
Puheet rippilahjaksi saaduista tekohampaista eivät ole liioin pohjaa vailla. Alkuvaiheissa koko perheellä oli usein yhteinen hammasharja, joka levitti karieksen tehokkaasti suusta suuhun.
Verekseltään asennetut tekohampaat olivat kivuliaat ja istuivat huonosti, mutta harmittomia tekohampaita kukaan ei osannut kuvitellakaan.
Äiti taisteli neljäkymmentä vuotta proteesiensa kanssa, mutta ei hän koskaan katunut sitä, että lankesi niin nuorena hammaslääkärin houkutuksiin. Epätasaisen hammasrivin häpeästä ei tarvinnut enää kärsiä eikä kuulla kuiskutuksia siitä, miten tuolla pienviljelijän muijalla ei ole varaa edes tekohampaisiin.
Useimmat ihmiset näkevät unia, joissa hampaat alkavat irrota suusta. Sigmund Freud selitti sovinistiseen tapaansa, että kyseessä on impotenssin pelko, mutta maallikot kautta maapallon yhdistävät hampaat sukulaisiin. Mitä keskemmältä hammas irtoaa, sitä läheisempi sukulainen kuolee.
Harva unennäkijä pudottaa korvansa tai nenänsä, sillä valve-elämässä sellaista ei hevin tapahdu. Kaikilla meillä on kuitenkin muisto maitohampaista ja niiden putoamisesta ja repimisestä sieluun syöpynyt haava.
Lasten kauhua on yritetty lievittää tarinoilla hammaskeijuista, hiiristä ja lukeista, jotka vievät maitohampaan ja antavat korvaukseksi lantin tai leipähampaan, mutta kuka kykenee unohtamaan hetket, jolloin aukkoiseen hammasriviin soviteltiin kireää rihmaa?
Jos heiluvia maitohampaita ei vedetty ajoissa pois, leipähampaista tuli vinot ja koulunäytelmissä sai vain noita-akan osia. Näin minulle väitti tätini, jolle pyövelin tehtävät olivat taloudessamme langenneet.
Noita-akaksi en joutunutkaan, vaan keijukaiseksi, mutta motorisesti kömpelönä karkeloin väärään suuntaan ja minut erotettiin tanssiryhmästä. Vähemmillä traumoilla olisin julmasti irvistelevänä noita-akkana selvinnyt.
Hammasuniin vaikuttavat tietysti myös kulttuurimme syvimmät uskomuskerrokset. Karhunhammas toi kantajalleen voimaa, lohikäärmeen hampaista kasvoi antiikin tarinoissa asemiehiä.
Ihmisen energian on katsottu piilevän hampaissa, jotka ovat täydellisimmillään aikuisiässä. Sylilapsi ja vanhus ovat molemmat hampaattomia, siis heikkoja ja – myönnytyksenä Freudille – seksuaalisen elämän ulkopuolella tai ainakin sen ulkosyrjällä.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 