Veden peili on Rax Rinnekankaan kaunis ja syvällisiä pohtiva elokuva. Sen tapahtumat sijoittuvat tyylikkääseen ja turismista riisuttuun, alastomaan Venetsiaan.
Temaattisesti Veden peili on ihmisyyttä, Venetsiaan saapuvan mieleltään järkkyneen valokuvaajan minuutta pohtiva runollinen tutkielma. Kristityn isän (Kalle Holmberg) ja juutalaisen äidin keski-ikäistä poikaa esittää vakuuttavasti Hannu-Pekka Björkman. Venetsiaan hänet vie ihailemansa Nobel-kirjailija Joseph Brodsky (1940–1996), jolle Venetsia oli hyvin tärkeä.
Päähenkilö purkaa yksinpuhelumaisesti elämäänsä, minuuttaan, edesmenneelle Neuvostoliitosta 1972 karkotetulle Brodskylle, joka löysi uuden kodin sielulleen Venetsiasta. Brodsky vietti pitkiä aikoja Venetsiassa ja kutsui sitä ”toiseksi Leningradikseen”.
Tekijällä on valokuvaajan mieli ja kokemus.
n
Valokuvaaja, kirjailija ja elokuvaohjaaja Rinnekangas on näkemyksellinen omaa tietään kulkeva taitelija. Hänen toinen pitkäelokuvansa Veden peili on kunnianosoitus Brodskylle, vaikkei se kerro Brodskysta. Sen nimikin on laina Brodskyn maineikkaasta Venetsiaan sijoittuvasta esseekokoelmasta Veden peili (1994).
Rinnekangas sanoo, että Veden peili on henkilökohtainen elokuva, muttei kerro suoraan hänestä – vaikka hänen oma käsikirjoituksensa kertoo valokuvaajasta, joka kuvaa samanmerkkisellä kamerallakin kuin Rinnekangas itse.
Rinnekangas tunnustaa pohtineensa samanlaisia ihmisyyteen, iäisyyteen ja uskontojen merkityksiin liittyviä kysymyksiä kuin elokuvansa päähenkilö.
– Mutta päähenkilö en ole minä. Tämä ei ole siinä mielessä tilityselokuva.
Rinnekangas kertoo olevansa elokuvaestetiikassaan 1970-lukulainen. Hänelle nuoruutensa elokuvien suuria nimiä ovat olleet Michelangelo Antonioni, Andrzej Wajda ja Andrei Tarkovski, myöhempiä Theo Angelopolous ja Victor Erise.
– Kaikki ovat arkieeppisen elokuvan mestareita, elokuvien, jotka eivät ole epookkisia. He ovat runollisen kerronnan mestareita.
Rinnekankaan elokuvan mentaalinen isä tai äiti on Antonionin Ammatti: reportteri (1975):
– Siinä on sama tietämättömyys, missä minä olen ja miten minulle käy.
– Halusin tehdä elokuvan, jossa katsojan todellisuudeksi muodostuu se, mitä tämä valokuvaaja Venetsiassa tietää ja meille haluaa näyttää. Ei siis lähdetä ollenkaan hänen maailmastaan ulos.
Harmaassa joulukuisessa Venetsiassa 2011 lakonisesti kuvattu Veden peili muistuttaa hillittyine vähine väreineen tyylikästä mustavalkoelokuvaa. Sen askeettinen visuaalisuus on lumoavaa.
Rinnekankaan elokuvasta näkee, että sen tekijällä on valokuvaajan mieli ja kokemus. Siinä näkyy hänen kiinnostuksensa klassiseen sommitteluun niin kuvataiteessa kuin valokuvataiteessa. Visuaaliset asetelmat ovat arkkitehtonisia ja selkeitä.
n
Veden peili esittää toisenlaisen Venetsian. Siellä vallitsee pysähtynyt ajattomuus. Olisi ollut suuri vääryys Venetsian alastomalle sielulle rakentaa tästä tutkielmasta liikkuvaa streetmovieta.
Pohdintojensa puolesta Veden peili on vaikeahko – tai sanoisinko, siitä saa paljon kotiin vietävää.
Kun vieraantunut ihminen pohtii historiaansa, omaa voimattomuuttaan ja sitä, miksi hän vihasi ja rakasti vahvaa isäänsä, on kärsimysten via dolorosa pedattu. Isän ja pojan suhteen hiertävin särmä löytyy isän natsihenkisyydestä. Isä kavalsi vaimonsa juutalaiset ystävät 1940-luvun sota-Helsingissä.
Mitättömyyden tunteen ja jumalallisen hybristelyn välinen pingottuneisuus saa takautumissa dramaattisiakin käänteitä. Syyllisyys ja anteeksianto ovat elokuvan suuria teemoja.
Veden peilin ensi-ilta oli perjantaina 19.lokakuuta.
uutiskirje 
