Julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 23.12. 2005.
Nuo todelliset asiantuntijat, joiden vastaanottoa nyt esitettävän elokuvan ohjaaja Edvin Lainekin oli sanonut eniten pelkäävänsä olivat kirjailija Väinö Linnan sodanaikaisen joukko-osaston, JR 8:n upseereita, aliupseereita ja miehistön jäseniä. Miehisen yleisön joukossa oli vain kaksi naista, jotka olivat olleet samaisessa jalkaväkirykmentissä lottina.
Esityksen päätyttyä Finlandian säveliin, salissa oli hetken aikaa aivan hiljaista. Filmin tekijät katselivat hämmentyneinä, hieman pelokkaina toisiaan. Mitä nyt, tuliko siitä sittenkin floppi, täydellinen mahalasku? Sitten tulivat ensimmäiset arvostelut: raivoisat, pitkään jatkuneet suosionosoitukset. Minuutin yli kolme tuntia kestävä filmisotilaiden joukko oli kestänyt kunnialla tulikasteensa.
Vuotta aiemmin ilmestynyt, Tampereen Finlaysonin tehtaiden laitosmiehen, Väinö Linnan kolmas romaani Tuntematon sotilas oli palauttanut suomalaiselle miehelle sotilaskunnian, jonka hän oli luullut kadottaneensa Rukajärven tielle. Sotavelkansa maksanut, maailman kauneimmaksi julistettu, olympiakisansa järjestänyt, kommunismin uhkan torjunut, markkinatalousjärjestelmän säilyttänyt kansakunta sai julkisesti ripustaa rintaansa Mannerheim- ja vapaudenristit. Linnan romaani julisti: kakkossija on ihan hyvä, kun joutuu painimaan itseään suuremman kanssa. Hyvä meitä!
Korpisoturit voiton tielle
Päätös romaanin filmaamisesta syntyi nopeasti ja Edvin Laineen siekailemattoman toiminnan ansiosta T.J. Särkän talli, Suomen Filmiteollisuus sai oikeudet. Elokuvan teossa ei vitkasteltu, jo kevättalvella 1955 Linnan jermut meuhkasivat ja reuhkasivat ensiotokset filminauhalle. Työ sujui vaikeuksista huolimatta tavattoman nopeasti. Syyssateiden alettua kaikki oli kuvattu – ennätysajassa, arvioidun puolentoista vuoden sijasta puolessa vuodessa.
Tuntematon sotilas täytti loppuvuodesta 1955 pitkälle seuraavaan vuoteen suomalaiset elokuvateatterit. Suuremmissa kaupungeissa filmiä esitettiin useammassakin teatterissa, silti lippukassat joutuivat myymään parhaisiin esitysaikoihin ei oota. Katsojat vertasivat kokemuksiaan, ihastelivat, vihastuivat, väittelivät, riitojakin syntyi, kuten esimerkiksi Jyväskylässä, missä mielipiteitä piti selvitellä peräti puukkojen avulla. Elokuvakohun imussa kirjankin painosmäärät kasvoivat. Kirja ja filmi olivat kuin veljekset, joita yleisön mielenkiinto ja ostohalu ruokkivat ja ne kasvoivat rinta rinnan.
Väinö Linnan romaani löi paitsi kaikki suomalaiset painosennätykset myös yhden teoksen osakseen saamat palstamillimetrit lehdistössä. Saman teki Edvin Laine omalla työllään: tuskin löytyy montakaan hieman suurempaa aikakaus- tai päivälehteä, joka ei olisi lausunut omaa mielipidettään uudesta filmistä.
Asenteet, odotukset, poliittiset painotuksetkin vaikuttivat, minkä romaanin kohdan mukaan ottamista ja odotusten mukaista kuvaamista kiiteltiin, minkä kohtauksen tai henkilön poisjättämistä harmiteltiin. Jättäessään pois lotta Raili Kotilaisen Laine ei ollut syyllistynyt Linnan virheeseen, suomalaisen naisen häpäisyyn.
Myöntämällä julkisesti antaneensa luvan poistoon, Linnakin sai naisilta ja heidän kunniansa puolustajilta osan erheistään anteeksi. Raivopäistä eversti Karjulaakaan ei yleensä kaipailtu, vain joidenkin radikalismiin taipuvien mielestä hänen poisjättämisellään vesitettiin filmi.
Rauhan eepos vai uusi Vänrikki Stool
Romaanin vastaanotossa oli noussut yhdeksi keskeiseksi mielipiteiden jakajaksi sen suhde sotaan. Jako ääripäiden osalta oli melko selvä: radikaaleimmat tulkitsivat Linnan realistisen, pelkoa, kauhua, haavoittumisia, kuolemaa kuvaavan teoksen sodanvastaiseksi, toisessa ääripäässä siitä löydettiin runebergiläisen sankarimyytin uudelleentuleminen, Vänrikki Stoolin tarinoiden nykyaikaistettu proosaversio.
Toisaalta pohdittiin perusteellisesti ja pitkään, voiko avoin, asenteeton realismi ilman paheksuvaa tendenssiä toimiakaan sodanvastaisena julistuksena. Linnan romaania verrattiin Erich Marie Remarquen ensimmäisestä maailmansodasta kertovaan ja lähes kiistatta sodanvastaiseksi, ellei peräti pasifistiseksi miellettyyn romaaniin Länsirintamalta ei mitään uutta.
Vertailua oli helppo tehdä senkin vuoksi, että Remarquekin kertoi nuorista pojista, jotka sodan helvetissä menettivät nuoruutensa ja keskeisen osan ihmisyyttään ja inhimillisiä arvojaan. Huomautettiin, että Remarquen teoksen sodanvastaista sanomaa selventää ja syventää käynti kotirintamalla ja haavoittuneiden täyttämässä sairaalassa. Linnan romaanissa kotirintama vilahtaa vain miesten puheissa, etäisenä kaikuna ja haavoittuneita käydään vilkaisemassa JSP:n teltassa.
Erich Marie Remarquen romaanista oli Lewis Milestone tehnyt jo 1930 elokuvan, mutta esimerkiksi Suomen Sosialidemokraatin kriitikon, Eugen Terttulan mielestä Milestonen filmi oli oikeastaan vain pasifistinen pamfletti, Laineen ohjaustyö rikas ja täyteläinen inhimillisen elämän kuva. Sitä rikastutti ja täyteläisti huumori, joka ei ollut hauskanpitoa sen itsensä vuoksi, vaan osoitti ne inhimilliset voimat, joiden avulla miehet saattoivat kestää vuosikautisen ihmisyyttä repivän sodan. Ulkomaiset sotakuvathan olivat ja ovat olleet myöhemminkin julman yksitotisia, synkkiä ja siellä täällä välähtävä huumori on yleensä veren ja kauhun väristä.
Sekä Linna että Laine tunsivat Milestonen pasifistisen filmipamfletin, tuttu heille oli myös ukrainalaissyntyisen hollywood-ohjaajan toinen sodanvastainen elokuva, 1945 valmistunut Normandian maihinnoususta kertova He vaelsivat auringossa, jossa sodan järjettömyyttä hämmästelevien rintamamiesten puheet muistuttavat keskusteluja, jotka Linnan romaanista poistettiin ja liitettiin mukaan vasta 1990-luvun lopulla julkaistuun sensuroimattomaan laitokseen.
Kaksi vuotta Tuntemattoman sotilaan jälkeen amerikkalainen ohjaaja Stanley Kubrick sai valmiiksi ensimmäisen maailmansodan ranskalaissotilaista kertovan elokuvan Kunnian polut, jonka sodanvastaisuus on kenties vielä selkeämpi kuin Milestonen filmeissä. Tendenssiteoksena sekin ylittää Edvin Laineen ohjaustyön, mutta ei saavuta suomalaisten korpisoturien moniäänistä, täyteläistä elämänkuvaa.
Korpisoturit maailmalla
Tuntematon sotilas kertoi pienen Suomen olemassaolon taistelusta suurta naapuriaan vastaan. Eikö sellainen aihe kiinnostaisi myös ulkomaisia katsojia, elettiinhän kylmän sodan kuumentuvaa vaihetta. Filmi lähtikin nopeasti kansainväliseen levitykseen, ensin Ruotsiin, Saksaan, Englantiin…
Suomalaisten korpisoturien ulkomainen vastaanotto heijasteli poliittisia asenteita. Innostuneimpia oltiin toisen maailmansodan aikana puolueettomana pysytelleessä Ruotsissa ja sodanaikaisessa asevelimaassa Saksassa ja sen liittolaisissa, muun muassa francolaisessa Espanjassa.
Sitä vastoin esimerkiksi saksalaismiehityksen kokeneessa Norjassa tunnelmat olivat toiset. Muuan norjalaiskriitikko kirjoitti samastuneensa filmin sotilaisiin, joiden hän oli toivonut sodan aikana häviävän – mutta ei kuolevan. Sodan aikana liittoutuneita sympatiseeranneet belgialaiset kiittelivät Edvin Laineen ohjaustyötä, mutta arvosteluista kuulsi, että suomalaiset korpisoturit olivat valitettavasti taistelleet väärällä puolella.
Poliittisesti suomalaisten kannalta oli jännittävintä ja kiintoisinta, miten Neuvostoliitto ja koko sosialistinen maailma suhtautuisi elokuvaan. Katsottuaan Tuntemattoman sotilaan raportoi suurlähetystöneuvos S.T. Loginov Neuvostoliiton ulkoasiainministeriöön, että filmi oli yksiselitteisesti neuvostovastainen.
Hänen perustelunsa oli aika yllättävä: elokuva oli kirjaan verrattuna vähemmän antimilitaristinen ja sen vuoksi se vahvisti väitteet, että Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomen kimppuun. Loginov ihmetteli, kuinka pääministeri Urho Kekkonen oli voinut hyväksyä moisen neuvostovihamielisyyden, vaikka hän oli tiettävästi seurannut filmin valmistamista tiiviisti käsikirjoitusvaiheesta alkaen.
Neuvostoliiton suurlähetystö ei ollut kuitenkaan kokonaisuudessaan samaa mieltä. Suurlähettiläs V.Z. Lebedev ilmoitti hyväksyvänsä filmin, koska sen näkeminen hävittää kaiken sotainnostuksen. Hänellä oli oikeastaan vain yksi huomautus: filmi olisi ollut vielä parempi, jos siinä olisi vertailtu rintamasotilaiden ja rintaman takana elävien rikkaiden siviilihenkilöiden olosuhteiden erilaisuutta.
Suurlähettilään mielestä Laineen ohjaustyö kelpaisi hyvin neuvostoliittolaisyleisön katsottavaksi. Yleistä esittämislupaa Tuntemattomalle sotilaalle ei kuitenkaan myönnetty, eikä romaaniakaan käännetty venäjän kielelle. Ensi kerran elokuva esitettiin Moskovassa vasta 2003, kun Neuvostoliitto oli jo muuttunut jälleen Venäjäksi.
Ison veljen varjo jermujen yllä
Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 20. puoluekokouksessa 1956 alkanut destalinisoinnin vaihe oli lientänyt sosialistisen leirin mielipiteitä ja ajateltiin, että Tuntemattomalla sotilaalla olisi mahdollisuuksia muissa sosialistisissa maissa. Suomen Prahan lähetystö aikoi esittää Tuntemattoman jo vuoden 1956 alkupuolella, mutta lähetystö sai filmin lainaksi vasta seuraavana vuonna, jolloin Puolan ja Unkarin tapahtumat olivat kiristäneet ilmapiiriä myös niiden sosialistisissa naapurimaissa.
Lähetystö halusi varmistaa, ettei filmin esittämistä tulkittaisi yritykseksi lietsoa Tšekkoslovakiassa neuvostovastaisia tendenssejä ja esitti sen ensin tarkoin valitulle vaikutusvaltaiselle yleisölle. Vastaanotto oli kohtelias: filmissä ei ollut mitään Neuvostoliittoa loukkaavaa ja se palveli kyllä rauhan asiaa, mutta vaarakin vaani: ”Siinä on Suomen taistelu Neuvostoliittoa vastaan kuvattu välttämättömyydeksi, joka piti kestää.”
Suomen lähetystö tulkitsi ilmeisesti aivan oikein, että poliittisesti arkana aikana Tuntematon sotilas olisi voinut kääntyä Svejkin ja Kafkan maassa jopa neuvostovastaiseksi ja palautti filmin Helsinkiin. Puola sitä vastoin teki marraskuussa 1958 Suomen talvisodan veroisen sankarityön ostaen ensimmäisenä sosialistisena maana Tuntemattoman sotilaan filmikopion.
”Se ainoa oikea Tuntematon”
Ulkomainen yleisö ja asiantuntijat korostivat Tuntemattoman sotilaan toimivan realismissaan sodanvastaisten asenteiden tulkkina. Niinpä vielä 1970-luvulla länsisaksalaiset rauhanjärjestöt käyttivät sitä opetusfilminä. Tosin sitä voitiin käyttää päinvastaisiinkin tarkoituksiin, kuten esimerkiksi Sveitsin sotilasjohto, joka halusi heti filmin nähtyään saada siitä kopion opetustarkoituksiin – no, Sveitsihän oli puolueeton, sotaa käymätön maa. Myös Suomen puolustusvoimille se kelpasi sotadokumentiksi aina 1970-luvulle.
Pohdinta ”Tuntematon sotilas, sodan vai rauhan puolesta” synnytti melkoisen mekkalan 1960-luvun puolivälissä. Edvin Laineen ohjaama teatteriversio veti Pyynikin kesäteatterin katsomot täyteen yhdeksänä kesänä. Esitykset muuttuivat kesä kesältä hupaisemmiksi, jermujen sutkaukset ja toilailut sotkivat alleen sodan raakuuden, ja uuden, kovaäänisen rauhanliikkeen kannattajat jyrähtivät: Linnan alkuteoksen sodanvastainen henki oli vaihtunut militaristiseksi uhoksi.
Osansa sai Linnakin, kiivaimpien rauhanystävien mielestä hänen romaaninsa oli sodan eikä rauhan eepos, uusi Vänrikki Stool, koska siinä oli hupaa, sankaruutta ja kansallista uhoa enemmän kuin raadeltuja ruumiita. Linna ärähti vastaan, että ei hän ollut halunnutkaan kirjoittaa lihakaupan näyteikkunaa eikä halunnut missään tapauksessa tehdä sanataidetta poliittisten tai muidenkaan suhdanteiden mukaan.
Uudelleen Tuntemattoman suhde rauhaan nousi pintaan 1985, jolloin Rauni Mollberg sai esityskuntoon oman tulkintansa Linnan romaanista. Uusi versio oli tietoisesti ja asenteellisesti sodanvastainen, Edvin Laineen teosta kireämpi, ihmiskuvaukseltaan ohuempi, käsivarakameralla kuvattuna levoton. Punaverestä ja synkkänä hehkuvista värisävyistä huolimatta se ei yllä Edvin Laineen mustavalko-tulkinnan tehoon.
Viidessäkymmenessä vuodessa maailma ei ole rauhoittunut, toisesta maailmansodastakin syntyy jatkuvasti uusia tutkimuksia ja tulkintoja, mutta Linnan ja Laineen suurteoksen arvottamiseen ne eivät puutu. ”Miehen ikään” ehtinyt Tuntematon sotilas on yhä ”kansallinen suurteos”, kuten monissa ensiarvioissa korostettiin, monille edelleenkin ”se ainoa oikea Tuntematon”.
uutiskirje 
