Itsenäisyyspäivän sotahenkistä, haudanläheistä ja maallistuneelle ajallemme outoa, raskaan uskovaista henkeä päivitellään usein. Monen mielestä olisi mukavaa, jos Suomenkin itsenäisyyspäivään saataisiin vähän iloisen kansanjuhlan tuntua. Globaalissa mittakaavassahan olemme kansojen joukossa varsinaisia hyvinvoipia onnenpekkoja. Kyllä siitä sopisi iloita.
Mikään ei muutu. Taisteluhaudoista ei ole noustu. Rauhan aikaa on eletty lähes 70 vuotta, mutta Suomen itsenäisyyspäivä on hilpeä kuin körttihautajaiset.
Itsenäisyyden ajan historiasta, viime sodista ja niiden syistä on esitetty runsaasti kriittisiä näkemyksiä ja uudelleen arviointeja, mutta kun itsenäisyyspäivä koittaa, uhriutamme itsemme suuren yksimielisyyden vallassa, veisaamme murheisia virsiä, kunnioitamme mieluummin kuolleita kuin iloitsemme elävistä. Asenne iskostetaan suomalaiseen jo peruskoulussa. Ainakin oman pitkän kokemukseni mukaan koulujen itsenäisyyspäiväjuhlat ovat kaikkein ankeimpia. Ikuisesti jäi mieleeni ala-asteikäisen tyttäreni koulussa Talvisodan merkkivuonna järjestetty juhla. Sen verihuuruisempaa tilaisuutta en ollut kokenut edes omassa koulussani 50-luvulla, jolloin sota oli vielä tuoretta kokemusta ja ryssäviha voimaperäistä.
Vakavasti olen sitä mieltä, että itsenäisyyspäivän juhlinnassa olisi korkea aika edetä sodasta rauhaan.
Ainoa iloinen itsenäisyyspäivän tilaisuus on Linnan juhlat. Ja ne ovatkin tosi hauskat bileet. Vaikea kuvitella, että missään muualla Suomessa olisi yhtä aikaa koolla pari tuhatta ihmistä, jotka kaikki ovat hyväntuulisia ja iloisia, seurustelevat rennosti keskenään, löytävät tuttua seuraa, tutustuvat uusiin ihmisiin, tanssivat ja nauravat. On kiva kuulua kutsuttujen eliittiin, se on selvää. Miksi siinä hapanta naamaa näyttäisikään, vaikka ahtaus vanhanaikaisissa, sokkeloisissa tiloissa on suuri ja kuumuus tukahduttava, eikä se pukukaan tainnut olla niin onnistunut kuin kotona peilaillessa kuvitteli.
Yhtä kivaa on osallistua Linnan juhliin kotona television välityksellä, bongailla tuttuja julkkiksia, kehua kauniit ja tyylikkäät, päivitellä yli- ja alipukeutuneet, lihavat ja liian laihat. Uskokaa pois, Linnaan kutsuttujen joukossakin on runsaasti niitä, jotka alkuillasta kerääntyvät salonkeihin telkkareiden ääreen katsomaan Linnan juhlia. Linnan juhlien tv-taltiointi on itsenäisyyspäivän vahvimpia traditioita. Jos siitä luovuttaisiin, nousisi kaikkien aikojen kansalaisprotesti, paljon kohtalokkaampi kuin rähinä Tuntemattoman sotilaan esitysajasta.
Näin pitääkin olla. Synkeän vuodenajan synkeätunnelmainen juhlapäivä tarvitsee ainakin tämän yhden, koko kansalle kuuluvan karnevaalin.
Presidentin itsenäisyyspäivän vastaanoton karnevalisoinnista kuuluu kiitos erityisesti lööppimedialle. Se huolehtii joka vuosi tarkkaan siitä, ettei mikään suurta yleisöä kiinnostava jää noteeraamatta ja kommentoimatta. Varsinkin viihdejulkkikset ja poliitikot, joille näkyminen ja erottautuminen on tärkeää, lähtevät mielellään mukaan tähän peliin. Naiset tuntuvat vuosi vuodelta yhtä enemmän panostavan puvuissaan huomion herättämiseen ja hätkäyttämiseen, mutta nykyään miehetkin keksivät yhtä ja toista. Ainakin panna jalkaansa punaiset tai pilkulliset kengät tai leukansa alle kaksi rusettia päällekkäin.
Lööppimedia on armoton. Säälimättä se kuva-aukeamillaan paljastaa myös pukeutumisen mokat ja pilkkaa flopeiksi toisten viimeisen päälle mietityt asut. Eikä se sääli poloista Hakkaraista; lehtikuvaaja seuraa joka askelella, kun hän puoluetoveriin tukeutuen horjahtelee kohti jatkoravintolaa, on matkalla kaatua päin näyteikkunaa ja rupeaa perillä ”räyhäämään” valokuvaajille. Minä olisin säälinyt sekä puvustuksessa flopanneita että Hakkaraista. Jotain rajaa.
Vakavasti olen sitä mieltä, että itsenäisyyspäivän juhlinnassa olisi korkea aika edetä sodasta rauhaan. En väheksy sodanajan ponnistuksia, taisteluja, uhreja, veteraaneja, sankarihautoja, en vähättele ankaraa aikaa, johon itsekin olen syntynyt. Mutta puoli vuosisataa olen odottanut, milloin juhlapuheissa vihdoin aletaan ylistää sankarillista jälleenrakennusaikaa, jolloin maa kovalla työllä, yhteisvastuulla ja kokonaisedun tajulla käsittämättömän nopeasti nostettiin jaloilleen. Ei sota vaan jälleenrakennusaika loi pohjan sille hyvinvointivaltiolle, jonka perusteita nyt lyhytnäköisesti horjutetaan. Sota hävittiin, mutta jälleenrakennusaika oli valtava kansallinen voitto.
Niskassa suunnattomat sotakorvaukset, asutettiin 400 000 Karjalan sotapakolaista, raivattiin rauniot ja rakennettiin taloja, perustettiin rintamamiestiloja, raivattiin soita ja korpia, luotiin teollisuus, turvattiin sotaleskien, orpojen ja invalidien elämä, synnytettiin suuri uusi sukupolvi, ruokittiin, rokotettiin ja koulutettiin lapset, hävitettiin täit ja luteet, luotiin lapsilisät, vanhuuseläkkeet, aravalainat, perustettiin kansa- ja oppikouluja ja muita oppilaitoksia, pantiin kulttuuri kukoistamaan. Alkuun olot olivat niukat, puute huutava, kaikki syötävä ja päälle puettava kortilla, asuntopula ennen kokematon. Mutta elämisen vimma oli mieletön, ja pula kehitti kekseliäisyyttä. Tietysti oli myös niitä, jotka käyttivät tilannetta hyväkseen ja rohmusivat vain itselleen, mutta kansallisessa mitassa ymmärrettiin jakamisen ja tasaamisen idea: heikkojen vahvistaminen vahvistaa koko yhteiskuntaa.
Nyt tässä yltäkylläisen rikkaassa maassa puretaan täyttä vauhtia niitä rakenteita, joiden perustuksen sotasukupolvi jälleenrakennusaikana laski. Ei Suomella ole kuulemma enää varaa sellaiseen hyvinvoinnin tasaamiseen, mihin Suomella oli varaa silloin, kun ei ollut juuri muuta kuin savuavat rauniot.
Jos sodanjälkeisen ajan rauhantyöt ja niissä ponnistelleet suomalaiset nostettaisiin sankaruuteen edes kerran vuodessa, itsenäisyyspäivänä, voisiko se vaikuttaa siihen ikävään ilmapiiriin, mikä Suomessa nykyisin vallitsee? Haluan uskoa, että voisi.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 