Jouluna suomalainen kattaa pöytäänsä ruokaa, jollaiseen hän ei arkena koskisi. Läntisessä Euroopassa karjanrehuksi kasvatettu räätikkä, hienommin sanoen lanttu, saa meillä kunniapaikan, äitelää punajuurta ja suolasilakkaa pilkotaan rosolliksi, puuro paisuu myyttisiin mittoihin eikä perheen kuopuskaan uskalla suklaamuroja lautaselleen mankua.
Katolisina paastopäivinä lipeäkalaa syötiin nenää pidellen, sillä jokainen tiesi, että näin ankara katumuksen teko takaisi varman pääsyn taivaaseen. Kuvotusta lipeäkala aiheuttaa edelleen, mutta yleisen nöyryyden ilmapiirissä sitä kuuliaisesti haarukoidaan.
Vaikka joulupukkimme on ottanut punanuttuisen Coca-Cola-pukin muodon, vain moukat siemailevat jouluna sihisevää colaa. Laimea kotikalja sopii sen sijaan täydellisesti tunnelmaan.
Jos joku tarjoaa tyttärensä lakkiaisissa rosollia ja kastikkeeksi purkillisen kermaviiliä, sosiaalinen itsemurha on vaarallisen lähellä.
Marketissa kotikalja on kätketty perimmäiseen nurkkaan, kauas oluista ja siidereistä, mutta joulua varustava suomalainen löytää kyllä pullot ja lastaa niitä tyytyväisesti murahdellen kärreihinsä.
Joulun päivättöminä päivinä koteja valaisevat vain kynttilät, joita ei keskiaikaisista talikynttilöistä erottaisi. Kuusenkynttilöiden sähköjohdot piilotetaan niin kuin ne olisivat oksilla kiemurtelevia käärmeitä.
Olkia ei entisajan tapaan lattialle enää levitetä, mutta olkihimmeleillä, olkipukeilla ja olkitähdillä puutetta yritetään korvata.
Jouluna huvittelu on kielletty. Aattona vaelletaan mieli raskaana hautausmaalle ja jouluaamun pimeydessä haparoidaan kirkon puupenkkiin. Vierailut ovat sallittuja vasta tapaninpäivänä, jolloin joulun katumuksen henki on jo hiukan lientynyt. Onnellinen se, joka joulusta itkutta selviää.
Parhaimmillaankin suomalainen joulu on tylsä. Vanhemmat, isovanhemmat ja lapset kokoontuvat keittiön pöydän ääreen jouluaterialle. Ikkunassa riippuu kellastunut pahvienkeli ja ikkunalaudalla seisoo kuopuksen päiväkodissa väsäämä silmäpuoli joulutonttu. Nurkan takana olohuoneessa on auki televisio, josta kantautuvat Katri Helenan joululaulut.
Keskustellaan vaisusti siitä, oliko lanttulaatikko viime vuonna löysempää. Mummo tonkii epäluuloisesti rosollia. Onko tässä sipulia? Sitten mie en voi ottaa, kun yöllä taas korventaa.
Läskiä en syö, esikoinen marisee ja hakkaa lautasta. Enkä minä, enkä minä, kuopus säestää. Ei se ole läskiä, se on valkoista lihaa, äiti valehtelee.
Kuka haluaa lisää perunaa? Ilman perunaa Suomen kansa olisi kuollut jo kivikaudella nälkään, isä esitelmöi. Potaatti, mummo havahtuu. Mie kuulin eläkeläiskerhossa, että potaatti pierettää. Mie en ota.
Kyllä suomalainen joulu on sitten tunnelmallinen, vaari henkäisee. Vain Pohjolassa on oikea joulu, sillä joulun sanoma, se vaatii hankia ja pakkasta, eihän sitä muuten ymmärrä.
”Enkelit ensin paimenille lauloi, sielusta sieluhun kaiku soi”, Katri Helena protestoi vienosti televisiossa.
Suomalainen joulu on lavastus, joka toimii heikosti. Perheissä tavoitellaan entisajan maalaisjoulua, vaikka kukaan ei tiedä, millä vuosikymmenellä tai vuosisadalla tuo entisaika vallitsi.
Valkea joulu on samaa illuusiota. Postikorteista olemme oppineet, että entisaikaan lunta riitti räystääseen asti, huurteiset puut seisoivat jäykkinä kuin patsaat, jättiläismäiset punatulkut pönöttivät lyhteissä ja varpuset nappasivat riemuiten siemenen pienoisen. Taisipa joku tilhikin punapihlajassa vierailla.
Jouluna ei syödä parasta, mitä rahalla saa, vaan silloin jäljitellään entisajan omavaraistaloutta. Kinkkua ostetaan normaalioloissa muutama ohuenohut siivu, mutta joulun talonpoikaisissa fantasioissa siasta ei kannata lohkoa kuin seitsemän kilon kimpaleita.
Mikäli lanttulaatikko ja perunalaatikko olisivat oikeasti maukkaita, kai niitä noukittaisiin marketin laarista läpi vuoden, mutta kuka niihin vapaaehtoisesti koskee? Yhdeksänkymmentä prosenttia suomalaisista asettaa pizzat ja lasagnet etusijalle.
Päärynä- ja avokadosalaattien rinnalla rosolli on suoraan sanoen pahaa. Jos joku tarjoaa tyttärensä lakkiaisissa rosollia ja kastikkeeksi purkillisen kermaviiliä, sosiaalinen itsemurha on vaarallisen lähellä.
Katolisissa maissa hartaus ja hauskanpito eivät sulje pois toisiaan. Ensin käydään keskiyön messussa ja sitten kalistetaan kastanjetteja ja tanssitaan lanteita ketkuttaen kadulla.
Luterilaisessa Suomessa joulunviettoa sävyttää katumus, mihin on historiallinen selitys. Katolisilla suuria juhlia edeltää aina paasto, joka päättyy vasta aaton vaihtuessa juhlapäivään, mutta kiitos Martinus Lutheruksen, meillä paastoa ei ole.
Vaatimattomat paastoruuat, lipeäkala, suolasilakka, puuro ja räätikkä, ovat silti jäljellä. Samalla tavoin kuin jouluaatosta on tullut varsinainen joulu, aaton paastoruuista on tullut varsinainen jouluateria.
Espanjalaiset syövät jouluna karitsaa, kalkkunaa ja mereneläviä ja juovat jaloimpia viinejä. Ranskalaisilla on pöydässä ostereita, hanhea, hanhenmaksaa ja samppanjaa; italialaisilla taas ankeriasta, mustekalaa ja salvukukkoa. Maljoja kohotellaan, maljapuheita pidetään, nauretaan, lauletaan, hullutellaan ja kujeillaan.
Kinkku on paastodieetissämme epäkristillinen poikkeus. Pohjoismaiden ulkopuolella sikaa ei juuri juhlapöytään päästetä eikä sitä Suomessakaan pääsiäisenä tai juhannuksena nautita. Meidän luterilaiseen jouluumme sika on ängennyt Ruotsista, pakanoiden haureellisista talviorgioista.
Tästä huolimatta sika on saanut kansallisen luonteen. Kun joulun alla kiistellään, pysytelläänkö yhä kinkussa vai syötetäänkö perheelle uskaliaasti kalkkunaa, kyse on nationalismin ja internationalismin taistelusta.
En tiedä, onko asiaa tutkittu, mutta olettaisin, että kalkkunan kannattajat puolustavat monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta, kun taas kinkun kannattajat haluavat säilyttää Suomen suomalaisilla ja elää maassa maan ihanalla tavalla.
Kalkkunahan tuli Eurooppaan vasta uudella ajalla ja sitä ennen pärjättiin mainiosti ilman tätä rumasti rääkyvää, riidanhaluista ja ihan kamalan näköistä otusta. Jos vertaa sikaa, joka on kaunis jo pienenä, ja epämuodostunutta kalkkunaa, huomaa hetkessä, kumpi on aitosuomalainen kotieläin ja kumpi syvästi arveluttava vieraslaji, etten sanoisi maahanmuuttaja.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 