Uuden vuoden alla saa ensi-iltansa poikkeuksellinen elokuva, jonka pääosassa on suomalainen metsä eläimineen. Keskeisessä roolissa ovat myös satojen vuosien ikäiset puut.
Neljän ja puolen vuoden kuvausurakan takana on kaksi kokenutta luontokuvaajaa: Hannu Siitonen ja Mikko Pöllänen.
Viikkolehti tapasi Helsingissä Siitosen, jolle metsä on aina ollut mielenrauhan paikka.
Vanhojen metsien eläinlajit elävät hurjassa ahdingossa.
– Kun minulla nuorena urheilijana joskus menivät harjoitukset päin honkia, lähdin metsään kävelemään. Jotain henkisiä voimia sieltä sain, koska seuraavissa harjoituksissa olin ihan eri mies.
Olympia-keihäänheittäjänäkin tunnettu Siitonen sai ensimmäisen kameransa 12-vuotiaana ja luontoa hän on kuvannut aktiivisesti yli 30 vuotta.
– Ihan pienestä pojasta asti olin kiinnostunut luonnosta. Kotitalon takana oli kuusimetsä, jossa seurasin oravaperheen elämää. Jo ennen kouluikää ryhdyin tekemään pitkiäkin metsälenkkejä.
Kerran pieni Hannu teki niin pitkän retken, että vanhemmat lähettivät kyläläisten etsintäpartion perään. Turhaan sikäli, ettei Siitonen ollut silloin, eikä koskaan sen jälkeenkään eksyksissä metsässä.
Helsingin asematunnelissa on hänen mielestään paljon vaikeampi suunnistaa kuin metsässä.
Oppia ja mallia metsältä
– Me vaan päätimme Mikko Pölläsen kanssa, että kuvaamme metsää, Siitonen kertoo elokuvan alkuvaiheista.
Kaksi ensimmäistä vuotta miehet kuvasivat ilman tietoa rahoituksesta tai tuotantoyhtiöstä tai edes siitä, päätyykö materiaali lopulta mihinkään. Kuvaamastaan he kokosivat näytteen, jonka veivät tuottaja Marko Röhrille.
– Jälkeenpäin Marko on kertonut nähneensä heti, että ”nuo kaksi miestä ovat tosissaan”.
Suomalaiset ovat luonto-ohjelmista oppineet kuinka leijona saalistaa ja savannin elämänrytmin. Metsän tarina näyttää, kuinka monimuotoinen ja värikäs on suomalainen metsä. Käsitys ihmisestä luomakunnan kruununa rapisee nopeasti eläimiä seuratessa.
– Ihminen on äärettömän kömpelö ja hidas, ja ihmisen aistit ovat niin vaatimattomia metsän eläimiin verrattuna.
Vaikka elämä metsässä on ankaraa ja luonto on heikoimpia kohtaan julma, löytyy sieltä myös lämpöä.
– Siitä miten eläimet hoitavat ja puolustavat omia poikasiaan voisivat ihmiset ottaa mallia, sanoo Siitonen.
Kiitos kuukkelille, sielun linnulle
– Kun olin pienenä poikana metsätöissä isän ja miesporukan mukana, hevoset apunamme, minun tehtäväni oli pitää nuotiossa tulta. Kuukkelit tulivat aina luokseni nuotiolle, söivät kädestä. Jo silloin lintu teki minuun suuren vaikutuksen, Hannu Siitonen kertoo.
Siitonen kuvailee kuukkelin kesyyden pitkää historiaa. Sitä on pidetty sielun lintuna ja ihmiset ovat aina antaneet sille ruokaa. Tämä tieto on periytynyt myös kuukkelin poikasille. Lapissa linnun on uskottu johdattavan kultasuonen luokse ja metsämiehen hengen on ajateltu siirtyvän kuukkeliin.
Vuosiksi kuukkelit hävisivät Siitosen tutuista metsistä, joihin oli hakattu suuria aukkoja.
– Vuonna 1993 tapasin sitten taas kuukkelin poikasineen. Se oli hieno ja vaikuttava hetki.
Siitonen ryhtyi kuvaamaan tätä kuukkeli-perhettä ja vuosien kuvaamisen jälkeen hän julkaisi yhdessä Heikki Willamon kanssa kirjan Kuukkeli – sielun lintu. Se valittiin Vuoden luontokirjaksi 2004 ja siitä otettiin useita painoksia.
Kirjaa seurasi elokuva Kuukkeli – metsän emäntä. Myös Metsän tarinassa kuukkelilla on ”melkeinpä päärooli”.
– Ilman kuukkeli-kirjan menestystä ei olisi Metsän tarinaakaan. Siinä mielessä kuukkeli on ollut myös minun onnenlintuni.
Kuvaaja sulautuu osaksi luontoa
Hannu Siitonen kertoo jokaisen kuvauspäivän metsässä olevan erilainen. Ilvesten poikasten leikin kuvaaminen aidossa ympäristössä oli hänelle Metsän tarinan kuvausten tähtihetki.
– Ilves on arka hämärän eläjä, jota harvoin pääsee kuvaamaan luonnossa muuta kuin yksittäisen nopean vilauksen. Me pääsimme kuvaamaan puoli päivää kahta poikasta. Sitä muistelee varmaan vielä pitkään.
Epäonnistumiksi hän ei koe niitäkään päiviä, jopa viikkoja, jolloin ei ota yhtään kuvaa.
– En pyri koskaan kuvaamaan väkisin. Teen ajan kanssa.
Siitonen ei kuvaa piilosta eikä ruualla houkuttelemalla. Niinpä eläinten kuvaaminen on aina pitkä prosessi, joka vaatii tarkkailua ja olemista.
– Pitää olla osa luontoa. Moni eläin huomaa pikkuhiljaa ettei tuosta tyypistä ole vaaraa ja kuvaaminen helpottuu.
Siitonen sanoo näkevänsä muidenkin kuvista sekä luonto-ohjelmista, käyttäytyykö eläin luonnollisesti ja normaalisti vai onko tilannetta jotenkin manipuloitu.
– Esimerkiksi liito-oravaa kuvataan usein niin, että pesän ulkopuolella rapistellaan ja orava tulee säikähtäneenä katsomaan mistä ääni kuuluu. Meidän liito-oravakuvista näkee oravan ilmeestä, ettei sitä ole säikytetty.
Mikko Pöllänen tarkkaili ensin imettävän naaraan päivärytmiä pari viikkoa ja sitten he asettivat kaksi kameraa passiin oikeaan aikaan. Miehillä oli useiden kuvauspäivien kuluessa aikaa muun muassa laskea kuinka monta haavanlehteä emo kerralla söi.
– Keskimäärin neljäkymmentä.
Kojuotoksiakin Metsän tarinassa on, esimerkiksi karhusta. Ne on kuvannut Teemu Liakka.
Se, mikä tapahtuu puulle
Elokuvan kehystarinassa kerrotaan muun muassa metsään liittyvästä mytologiasta, siitä kuinka (suomalaiset) ihmiset ovat ennen kunnioittaneet metsää ja sen elämää.
– Vaikkei sitä suoraan elokuvassa sanota, niin ero nykyiseen on valtava.
Vanhojen metsien suojelu on Hannu Siitosen mukaan ollut motiivina koko tekijäryhmälle.
– Viimeiset 30 vuotta on ollut katastrofi Suomen vanhoille metsille. Nyt on ihan viimeisin aika tehdä päätökset vanhimpien metsien suojelemisesta.
Hänen mukaansa kyse ei ole metsätalouden lopettamisesta, vaan siitä, että määrätty määrä vanhaa metsää säästettäisiin.
– Ne lajit, jotka ovat vuosituhansien ajan niissä eläneet, ovat nyt hurjassa ahdingossa, sanoo Siitonen ja tietää selvästi mistä puhuu.
Vaikka me kaupunkien asukkaat olemme etääntyneet kauas metsien elämästä, on meidänkin hyvinvointimme sidoksissa luonnon hyvinvointiin.
Kuten elokuvassa todetaan: Se mikä tapahtuu puulle, tapahtuu ihmiselle.
Metsän tarina elokuvateatterissa 28. joulukuuta.
uutiskirje 
