Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen uusi ylijohtaja Juhana Vartiainen kirjoitti HS:n vieraskynäpalstalla 23.12. 2012 otsikolla ”Työpaikat eivät suomalaisilta lopu”. Kirjoitus oli kuin tuulahdus 70-luvulta.
Hänen näkemyksensä muistuttaa taloustieteilijä Jean-Baptiste Sayn näkemyksiä, jotka jo John Maynard Keynes torppasi ajat sitten. Ilmeisesti tutkimuslaitoksen norsunluutorneissa ei ole viimeisten 40 vuoden aikana huomattu, että maailma on pullollaan ”työn (yli)tarjontaa” (eli työttömiä).
Vartiainen väitti, että maailmalla riittää työpaikkoja, jos vain työvoimaa on tarjolla riittävästi. Tämä talousteoreettinen uskomus on helppo kumota pelkästään toteutuneella tilastollisella kehityksellä.
Nykyistenkin työpaikkojen säilyminen on mahdotonta.
Työttömyys on ollut kaikkien kehittyneiden teollisuusmaiden suurin ongelma jo yli 40 vuotta. Suomessakin on 250 000 virallista työtöntä ja toinen mokoma ”työvoiman ulkopuolella” tai väkisin ”ulkoistettu jollekin yhteiskunnan elätettävien momentille”. Siis työvoimareserviä (ilman vanhustyövoimaa) on jo lähes puoli miljoonaa, joka pitäisi ensin työllistää.
Siksi vanhusten ja kotiäitien työhön häätämisen sijaan pitäisi ensisijaisesti koulutetuille nuorille löytyä töitä. Vattin norsunluutornissa ei ole huomattu edes Suomen akateemisen työttömyyden lisääntymistä.
Onkohan Vartiainen koskaan kuullut Okunin laista? Jo 1960-luvulla Arthur Okun osoitti, että kolmen prosentin kasvu BKT:ssa merkitsee työttömyyden alenemista vain yhdellä prosentilla, koska kehittynyt teknologia lisää tuottavuutta. Jo 1970-luvulla teollisuuden ja tuotannon kasvukäyrät erkanivat lopullisesti toisistaan.
Suomen BKT on 1990-luvun laman jälkeen kasvanut ylivoimaisesti parhaiten Euroopan maista eli kaksinkertaistunut, mutta kaikki tehdyt työtunnit ovat alhaisemmalla tasolla kuin 1990-luvun alussa. Vuonna 1990 tehtiin 43,9 miljardia työtuntia, vuonna 2011 vain 42,2 miljardia. Siis kasvu ei enää luo uutta työtä. Siksi Vartiainen käytti termiä ”työpaikat”, sillä työttömyystilastoja on saatu kikkailemalla keinotekoisesti alennettua muuttamalla työttömyyden määrittelyä.
Saksakin oli koko 1990-luvun koomassa, ja se sai niin sanottua kilpailukykyä palkkojen alennusten ja työehtojen heikentämisen avulla. Seurauksena Saksaan syntyivät ”työssäkäyvät köyhät”. Perustettiin Minijob-järjestelmä jolla saatiin seitsemän miljoonaa matalapalkkaista (noin viisi euroa / tunti) köyhää ”työntekijää”.
Vartiainen väitti, että maailmalla on aina tilaa tavaroille ja markkinoille, kunhan vain tuotetaan oikeita tavaroita ja palveluja kilpailukykyisillä hinnoilla.
Koska kaikki kehittyneet maat ovat samassa työttömyyden kurimuksessa, koko maailman BKT on trendinomaisesti hiipumassa nollasummamarkkinoiksi, sillä maailmanlaajuinen ostovoima hiipuu. Tavara ja palvelut eivät mene kaupaksi entiseen malliin suurilla ja perinteisillä markkina-alueilla. Vähittäismyynnin volyymi-indeksi on kasvanut vuosien 1995 ja 2011 välillä Japanissa 100 pisteestä 95:een, Saksassa 97:ään, euroalueella 120:een ja USA:ssa 170:een. Siellä kuluttajat ostivat roimasti velaksi.
Uusien markkina-alueiden (Kiina ja Intia) uusi ostovoima (nälkäpalkat) ei riitä alkuunkaan korvaamaan menetettyä ostovoimaa. Euroopan palkat ovat 5–10-kertaiset. Vähäinenkin myynnin kasvu on saatu aikaiseksi velaksi kuluttamalla.
Pieni tilastollinen trendistä poikkeava kahden prosentin maailman BKT:n nousu 2000-luvun alussa tapahtui keinotekoisesti jättimäisellä velkaantumisella ja velaksi kuluttamisella. EU-maiden kokonaisvelka on peräti 4,7 kertaa maiden BKT!
Nykyisillä nollasummamarkkinoilla nykyistenkin työpaikkojen säilyminen on mahdotonta, koska tuottavuus kasvaa nopeammin kuin markkinat. 1960-luvulta alkaen Suomen keskimääräinen tuottavuus on ollut 2–3 prosenttia vuodessa.
Vartiainen on perännyt tuottavuuden kasvua, joka on ollut EU-maiden parhaimpia viimeisten 30 vuoden aikana. Nyt on ollut pientä laskua koska tuotannon käyntiaste on ollut kysynnän johdosta alhaalla ja ihmisiä on lomautettu.
Siis teoreettisesti ”työpaikat voivat kasvaa” jos syömme muiden maiden markkinaosuuksia (kuten Saksa, Suomi ja Kiina ovat tehneet 2000-luvulla) ja siten olemme aiheuttaneet osaltamme EU-kriisimaiden ahdingon. Nollasummamarkkinoilla toisen voitto on toisen häviö, vaikka Vartiaisen neoklassiset oppikirjat muuta väittävät.
Ihmetytti, että Vartiainen palkanalennuspuheidensa yhteydessä ei ole maininnut mitään funktionaalisen tulonjaon muutoksista. Palkkojen osuus on jo pienentynyt 55 prosentista 45 prosenttiin. Pääoma ja yrittäjävoitot ovat korjanneet potin.
Olisiko Vattissa vihdoinkin aika keskittyä ”työn tarjonnan” sijasta todelliseen ongelmaan eli työn puutteeseen?
uutiskirje 
