Lempielokuvani Kaunis mieli kertoo nobelisti, huippumatemaatikko John Nashin tarinan. Ron Howardin ohjaama elokuva etenee yliopiston kampukselta Pentagonin salaisiin tehtäviin, kunnes paljastuu, että valtaosa tapahtumista onkin Nashin skitsofreenisen mielen luomaa harhaa.
Politiikassa sekavuustilat ovat yleisiä. Moni poliitikko näkee itsensä korvaamattomana puolijumalana tai kaikkien vainoamana uhrilampaana, vaikka vieruskaverien silmät todistaisivat toista.
Kokonainen puolue voi olla hallusinaatio: miljoonilla suomalaisilla ei ole minkäänlaista aistihavaintoa pikkuisesta SKP:stä. Television vaalitenteissä SKP voi nousta esiin, mutta katsojat eivät näe sitä, vaan vanhan SKP:n, josta heillä on muistitietoa.
SKP on vasemmistoliiton yksityinen hallusinaatio, psyykkinen vamma niistä taistoista, joita työväen ystävät ovat keskenään käyneet.
SKP on olemassa vain suhteessa vasemmistoliittoon ja se elää vain vasemmistoliittolaisten tajunnassa. Kun vasemmistoliittolainen vaikeroi, millainen kiusankappale SKP on, ulkopuolinen kurtistaa kulmiaan. Miksi se ruikuttaa? Haloo! Ei ole mitään kommunisteja, ei ole Neuvostoliittoa.
SKP on vasemmistoliiton yksityinen hallusinaatio, psyykkinen vamma niistä taistoista, joita työväen ystävät ovat keskenään käyneet. Howardin elokuvan tyttö hätistelee puluja ja SKP hätistelee äänestäjiä, mutta kummatkaan eivät lähde liikkeelle, sillä sekä tyttö että SKP ovat hallusinaatioita.
Luonnontieteellisestä näkökulmasta katsoen SKP on humalanvieras. Jos tarhuri ei ole tarkkana, humalatarhaan tunkeutuu punavartinen humalanvieras, joka kietoutuu tiukasti isäntäkasviin, upottaa siihen imujuurensa ja alkaa työntää sotkuista rihmaansa.
Kaiken ravinnon humalanvieras imee isäntäkasvista eikä sillä ole maaperään, terveeseen multaan, mitään kosketusta. Humala on humalanvieraan ainut todellisuus ja silti se tekee parhaansa saadakseen isäntäparan hengiltä.
Humalanvieras värisyttää kiukkuisesti pikku rihmojaan, mutta koskaan ei koita päivä, jolloin tarhuri katkoisi humalaköynnökset ja jättäisi humalanvieraat jäljelle.
Tosissaan humalanvieras ei moiseen uskokaan. Humalanvieraan unelmissa tarhuri poimii sadonkorjuun aikaan rihmatakun käsiinsä ja lausahtaa: tänä vuonna kokeilen oluenpanossa vaihtoehtoa, sillä humalien maku on käynyt niin kovin laimeaksi.
Taistolaisuus nousi Prahan kevään rusentaneista panssarivaunuista, joita jyrkimmät kommunistit pitivät rauhan airuina. Samainen rauhanpolitiikka vei Neuvostoliitolta rahat ja sulki rajat niin, että valtakunnassa värjöteltiin kuin simpukan sisässä.
Siinä missä 1960-luvun radikaalit olivat korostetusti nuoria, villisti eläviä ja vapaasti lempiviä, 1970-luvun taistolaisopiskelijat hullaantuivat vanhojen miesten vainoharhaisesta järjestelmästä, jossa nuorisokulttuurin idutkin tallottiin väkivalloin maahan.
Kansanvihollisuuden ajatus lainattiin myös Suomeen ja kaikkeen toimintaan, joka ei edistänyt Neuvostoliiton intressejä, lyötiin neuvostovastaisen leima.
Meillä Helsingin yliopistossa heilutettiin kiivaasti leimakirveitä, mutta jälkeenpäin olen miettinyt, tiesikö kukaan, että venäjän kielen professori Igor Vahros oli valkoemigrantti tai että hän työskenteli jatkosodan aikaan Äänislinnan vakoojakoulussa ja sepitti suomalaisvakoojille peitetarinoita.
Vahros eli Vahromejev syntyi vallankumouksen torvien soidessa Petrogradissa ja toimi sittemmin SNS:ssä, mutta oliko hän neuvostomyönteinen vai ehkä sittenkin neuvostovastainen?
Kun Neuvostoliitto kaatui, leimakirveet oli pakko laskea käsistä. Tilanne oli stagnaatioon luottaneille taistolaisille outo, odottamaton ja absurdi.
Neuvostoliitolle oli vannottu uskollisuutta, jota kuolemakaan ei horjuttaisi, mutta nyt Neuvostoliitto makasi arkussa ja neuvostoliittolaisista oli tullut neuvostovastaisia.
Mitä tehdä? Tšto delat? Näin kysyivät jo Nikolai Tšernyševski ja Vladimir Lenin, mutta kummankin vastaus jäi vajavaiseksi.
Tuttu taistolainen ratkaisi asian linnoittautumalla kotiinsa, missä hän vahvistaa olemassaoloaan Tuure Lehénin dialektisellä materialismilla. Miehen ajanlasku näyttää pysähtyneen vuoteen 1976, jolloin Lehén kuoli ja tämän Työväenluokan maailmankatsomuksesta julkaistiin viimeinen painos.
Vähän ennen Neuvostoliiton loppua vanhan SKP:n kilpailijaksi perustettiin taistolaisten SKPy. Nimen y-kirjain puhui siitä, mistä oli puute: yhtenäisyydestä.
SKPy pääsi vasemmistoliiton kuoriutumisvaiheissa katoamaan, mutta 1990-luvun puolivälissä se heräsi Pakinkylän Veljien avustuksella henkiin. Suurin uudistus koski y-kirjainta. Sitä ei muuttuneessa maailmassa enää tarvittu.
SKP:n taival on ollut hankala eikä se ole saanut ainuttakaan kansanedustajaa. Kari Peitsamosta kaavailtiin Veltto Virtasen kaltaista huumoripoliitikkoa, mutta äänestäjien nauruun on tullut ontto kaiku.
Kauppaopiston naisilla julkisuuteen ponkaissut Peitsamo vastustaa naispappeja ja näkee Paavo Väyrysessä Jumalan Suomen kansalle lähettämän johtajan. Presidentinvaalien aikaan Nokian kultakurkku oli liittymässä keskustapuolueeseen.
SKP:ssä Peitsamon edesottamuksille ei välttämättä hymähdellä, sillä monet muutkin jäsenet olivat vaaleissa Väyrysen kannalla. Kun Ahti Karjalaista ei voinut äänestää, toiseksi paras vaihtoehto oli Väyrynen, jota Neuvostoliitto piti omana miehenään ja KGB luotettavana ystävänään.
Ikiomaa presidenttiehdokasta SKP ei asettanut, vaikka ihan tyrkyllä olisi ollut Erkki Susi, Tiedonantajan tomera päätoimittaja ja erehtymättömyyden ruumiillistuma. Kuntavaaleissa helsinkiläinen Susi sai16 ääntä ja eduskuntavaaleissa peräti 48.
Peitsamon kotikaupunki Nokia on SKP:n vahvinta kannatusaluetta. Valtuustopaikoista kolme tuli Nokialta ja loput kuusi sen ulkopuolelta.
Mitätön menestys on saanut SKP:n nöyrtymään ja kosiskelemaan muita pienpuolueita, punaisia lilliputteja. Jos empivä KTP suostuu, Pohjois-Korean kultti ja juche-aate siirtyvät luonnollisesti SKP:hen.
Tiedonantajassa Pohjois-Koreaa on jo silitetty myötäkarvaan. Juche-konferenssiin osallistunut Aimo Minkkinen ei nähnyt iloisten ja kontaktihakuisten ihmisten maassa muuta ongelmaa kuin tupakoinnin, joka saattaa vaarantaa heidän terveytensä. Mörkövaltio on amerikkalaisten tiedotusvälineiden keksintö. Oikeasti sitä ei ole olemassa.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 