Kurvit suoriksi
Vuoden 1918 Suomen sisällissodan jälkeenkin Helsingin porvarit nukkuivat huonosti laajoista punaisen teloituksista ja vielä mittavimmista vankileirikuolemista huolimatta. Valkoinen valta pelkäsi erityisesti Sörkän sällejä ja muitakin pääkaupungin työläiskaupunginosien asukkaita.
Pitkän sillan pohjoispuolella asuvat muodostivat herrasväen mielestä uhan, jota varauduttiin torjumaan 1920-luvulla rankoin sotilaallisin operaatioin. Näistä kertoo yksityiskohtaisesti Jarmo Nieminen kirjassaan Santahamina, sinivalkoinen saari (Maanpuolustuskorkeakoulu 2012).
Teoksen kyseisen luvun nimi on Santahaminan joukot Söörnäistä valtaamassa. Annetuista toimintakäskyistä paljastuu, että työläiskaupunginosia vastaan oli tarkoitus käyttää lähes kaikkia saatavilla olevia joukkoja suojeluskuntaa myöten.
Paavo Lipposta tosin luultiin ulkomailla jokunen kerta omaksi turvamiehekseen.
Sörkän sällit oli tarkoitus motittaa ja sitten niiden kimppuun olisi käyty kahdelta suunnata, etelästä ja pohjoisesta. Hyökkäyksen kärjessä olisi rymistellyt muun muassa Santahaminasta laivattu tai marssitettu tankkikomppania.
Hyökkäystä tukemaan oli käsketty sekä armeijan että suojeluskunnan tykistö, laivasto-osasto sekä lentokonekin. Tykistön tehtävänä oli miehittää ennalta tiedustellut asemat niin, että tykkien tulella kyetään ”pyyhkäisemään Söörnäisten pääkatuja”.
Jos valkoisen vallan käskyjen ja suunnitelmien mukaan olisi jossain vaiheessa todella toimittu, niin Sörkän monissa tehtaissa olisi saattanut ilmetä melkoista pulaa työvoimasta.
Toimintakäsky Sörkän valtaamiseksi annettiin 30.6.1920. Käskyn antoi kenraalimajuri Birger Åkerman komentamansa divisioonan joukoille. Käskyn oli tarkastanut ja hyväksynyt sotaväen päällikkö kenraalimajuri Karl Wilkama.
Käskyyn liittyvissä toimintaohjeissa korostettiin, että levottomuuksien todennäköisen keskus, ”pesäpaikka” oli Söörnäinen. Sinne oli suunnattava päähuomio, vaikka levottomuuksia olisi muuallakin kaupungin alueella.
Nieminen kuvailee käskyn perusajatusta näin:
”Tilanteen salliessa piti Sörnäisiin tukeutua heti ja miehittää alue. Jos suora tunkeutuminen ei ollut mahdollista, joukot tuli ryhmittää hyökkäystä varten kantakaupungin puolelle Siltavuorenrannan ja Kaisaniemenlahden pohjoispään väliselle alueelle aina Kolmannelle linjalle asti. Jos mahdollista, sillanpääasema tuli ottaa haltuun Pitkänsillan pohjoispuolelta sekä ryhmittää pohjoiset joukot linjalle Fredriksbergin (Pasilan) asema – Vanhankaupunginselkä.”
Työläiskaupunginosiin hyökkääville joukoille oli määrätty ”taistelukaistat”. Esimerkiksi Uudenmaan kasarmin pataljoonan piti hyökätä alueelle Pitkäsiltä–Helsinginkatu Töölönlahden pohjoispohjukan luona. S-joukkojen eli suojeluskuntalaisten kaista taas oli Helsinginkadulla ja sen ja Pasilan aseman välisellä alueella. S-joukoilla oli tukenaan kaksi panssariautoa.
Sörnäisten pohjoispuolelle ryhmitettävien armeijajoukkojen taistelukaistaksi määrättiin linja Helsinginkatu – Kolmas linja – Alppikatu – Franzeninkatu – Torkkelinkatu – Käenkuja – meren ranta.
Helsinkiin hyökkäävän divisioonan komentajan johtamispaikka oli sijoitettu Töölön sokeritehtaalle eli nykyisen oopperatalon kulmille. Armeijan joukkojen pääsitomispaikka oli käsketty Kammion sairaalaan.
Kirjassaan Nieminen esittelee myös muita 1920-luvun käskyjä ja suunnitelmia Helsingin miehittämiseksi joko levottomuuksien tai liikekannallepanon vuoksi. Kaikissa niissä oli tarkoitus käyttää sekä armeijaa että suojeluskuntia.
Armeijan sotasuunnitelmat toiminnasta maan omia kansalaisia vastaan eivät kovin nopeasti muuttuneet. Vielä vuoden 1956 yleislakon aikana oli varauduttu käyttämään lakkolaisia vastaan Parolan panssariprikaatin taistelupanssarivaunuja, jotka olisi miehitetty pelkästään kantahenkilökunnalla.
Samaan aikaan kun sotaväen päällystö valmistautui valloittamaan Sörkkää, niin Suomen diplomaattikunta kävi ankaraa taistelua saadakseen oman univormun. Sen hankintaa perusteltiin monin tavoin, mutta vankin argumentti tuntui olevan se, että pelättiin diplomaattejamme luultavan ilman vormua tarjoilijoiksi tai vahtimestareiksi.
Tästä vuosia kestäneestä kädenväännöstä kerrotaan Jussi Pekkarisen kirjassa Maailmanluokan tarkkailupaikka. Suomen Lontoon suurlähetystön historia (SKS 2012).
Lopulta ulkoministeriö hyväksyi vormujen hankkimisen, mutta juuri silloin maahan tuli punamultahallitus, joka tyrmäsi herrojen hankkeen. Valmisteluista jouduttiin kuitenkin maksamaan huomattava summa brittiläiselle Wilkinson & Son -nimiselle herrojen vaatehtimolle.
Diplomaatit ovat siis saaneet tulla toimeen ilman univormuja. Sekaannuksia tarjoilijoihin ja vahtimestareihin ei liene juuri sattunut. Pääministeri Paavo Lipposta tosin luultiin ulkomailla jokunen kerta omaksi turvamiehekseen, mutta hän ei olutkaan diplomaatti.
Pekkarisen kirjassa on suurlähettiläistämme pikanttia tietoa. G. A. Gripenberg leimautui fasistiksi muun muassa siksi, että palkkasi lähetystön töihin julkifasistin. Sakari Tuomioja kävi presidentinvaalikamppailun Lontoosta käsin täydellä liksalla. A. H. Saastamoinen hoiteli lähettiläänä myös firmansa asioita ja niin edelleen.
Mutta suurlähettiläs Leo Tuominen ei isompia herroja pelännyt. Kun valtionvarainministeri Esa Kaitila kadotti passinsa Lontoon humussa ja sumussa, niin Tuominen laati hänelle matkustusasiakirjan, jossa luki suurin kirjaimin: ”Hukannut juovuspäissään passinsa”.
Sillä oli ministerin Suomeen palattava.
uutiskirje 