Suomessa on kuljettu luontevasti eurooppalaisessa teatterin valtavirrassa.
– Tampereella on saman verran teatteriharrastajaryhmiä kuin pääkaupunkiseudulla yhteensä. Me suomalaiset olemme suuri teatterikansa katsojalukujen suhteen. Ammattiteattereihin ostetaan kolme miljoonaa lippua vuosittain. Vain Islannissa ostetaan enemmän lippuja suhteessa väkilukuun.
Suomalaisia teatteritaloja vaivaa ohjelmistojen laventuminen ja kaventuminen. Euroopassa teatteriyleisön määrä on ollut laskussa.
– Sivuhenkilöt alkavat kadota näytelmistä. Vaikutteiden ja vierailujen saamisen mahdollisuus ulkomailta on suurempi kuin koskaan aikaisemmin.
Teatteri poikkeaa Suutelan mukaan television katsomisesta siinä, että on vääntäydyttävä paikan päälle katsomaan teatteria.
Esiintymisessä ja esittämisessä sekä ammattinäyttelemisessä on eronsa, joita ei kuitenkaan helposti tunnisteta.
– Katsoja tulee teatteriin kohtaamaan toisen elävän ihmisen, joka välittää sanoman, peilaa meitä itseämme. Tulemme teatteriin katsomaan itseämme, oppimaan mimeettisesti. Näemme itsemme toisena, peilikuvana, yritämme aavistaa, miten toiset meidät näkevät.
– Tämän vuoksi kysymys kotimaisesta näytelmäkirjallisuudesta on olennainen. Millaisena näemme itsemme suomalaisena? Omista kotimaisista aiheista lähtevä esitys on tarkoitettu ensisijaisesti kotimaiselle yleisölle.
Kulttuurin rituaalit tulevat esiin teatterin kautta. Antiikin draamoille ei ole Suutelan mukaan ollut Suomessa juurikaan kysyntää. Poikkeuksen ovat tehneet suurlakko 1905 sekä ns. vaaran vuodet 1948, jolloin Oidipusta esitettiin kuvaamaan symbolisesti ajan tapahtumia.
Sivuroolit katoamassa näytelmistä
Musikaalit olivat 1960-luvulla suosituimpia teatteriesityksiä vaikka vuosikymmen muistetaan radikaalin teatterin aikakautena.
Viulunsoittaja katolla -musikaalin suursuosio perustui siihen, että Karjalan evakot kokivat sen kuvaavan heidän perheidensä tuntoja ja kohtaloita.
– TTT:ssä seitsemän vuotta pyörinyt Vuosi 85 -karaokenäytelmä on rituaalinäytelmä. Se kuvastaa tietynlaista äijäkulttuurin kriisiä, miten ollaan kavereita, missä menee homo- ja heterokulttuurin raja. Teatteriesitykset ovat parhaimmillaan rituaalisuuden kohtaamispaikkoja. Tämä on tärkeää hahmottaa teatteritutkimuksessa. Myös improvisaatio- ja stand up-esitykset ovat tulleet teattereihin jäädäkseen.
Mistä salaisista viesteistä kertoo se, että sivuroolit näytelmissä vähenevät koko ajan? Kuvaako se sosiaalisuuden kuihtumista, yhteisöjen katoamista?
Sivurooli ja sivuhenkilö eivät ole sama asia. Yhteiskunnasta sivuun joutuneiden henkilöiden päärooliin nostaminen on eri asia kuin sivurooli.
– Emmekö hyväksy omassa elämässämme sivussa olemista vaan haluamme olla valokeilan keskiössä? Vähintään on oltava R-kioskin asiakas, joka on aina oikeassa. Ennen sivuroolien esittäminen oli teatteriesittämiseen kouluttautumista. Tähtikultti sokaisee teatterin tekemistä yhteisöllisyyden kustannuksella. Yhteisö katoaa, kun huomio kiinnittyy vain yhteen pisteeseen.
– Näytelmä kertoo aina syntyhistoriansa ajan kuvasta. Teatterin tehtävä on yrittää löytää uusi kysymys etsimäänsä ongelmaan. Saksalainen musikaali elää tällä hetkellä todella mielenkiintoista vaihettaan, jopa wagnerilaisuutta tavoitellen ja saksalaisesta runoudesta ammentaen.
Hämmentynyt ihminen
Ohjaaja ja näytelmäkirjailija Sirkku Peltola totesi, että elämä ei voi olla hämmentynyttä, se on vain elämää. Vain ihminen voi olla hämmentynyt.
– Olen yrittänyt käsitellä näytelmissäni haperoa psyykeä ja kaaosta ihmisten ympärillä.
Peltola kysyi, mitkä asiat meidät ajaa teatteriin? Onko jotain, jota emme voi purkaa muuten kuin teatteriesitystä katsomalla.
– Minusta pääministeri Katainen on loistava esimerkki hämmentyneestä ihmisestä, kun systeemit ympärillä alkavat rapistua, kun Britannian pääministeri Cameron ei halua leikkiä samalla EU-hiekkalaatikolla.
– Talouselämä-lehdessä oli kuva hallituksestamme eduskuntatalon portailla. Ministerit oli varmaankin komennettu olemaan virkeitä ja päämäärätietoisen oloisia. He olivat vain jähmettyneitä. Jossain leijuu epämääräinen pettymys edistykseen. Suomen pienet kunnat ovat kiinni klo 17 lähtien. Kaikki tapahtuu vain pääkaupunkiseudulla. Elämme kurjistuvassa kulttuurissa.
– Sain opiskella humanistisia aineita Jyväskylässä, kun kyseisiä aineita vielä arvostettiin. Tyttäreni opiskelee nyt samoja aineita pelkästään tietokoneen välityksellä.
– Kaikkien näytelmieni päähenkilöt ovat yhteiskunnallisesti sivuhenkilöitä, elämässään epäonnistuneita ja syrjäytyneitä. En ole osannut kirjoittaa määrätietoisista ja valoisista ihmisistä. Ensimmäisen draamani kirjoitin 1985.
Peltola epäilee, ovatko kaikki nykyään sivuhenkilöitä kun suuret johtajat puuttuvat?
– Nykyiset talousjohtajat ovat sivussa hiippailevia ahnehtivia rahankerääjiä. Missä ovat suuret johtajat, joilla olisi suuria visioita paremmasta maailmasta ja hyvästä elämästä?
Arkiajattelun ohittaminen
Suomessa on kymmenen täysin kunnallista teatteria. Ne saavat valtionapua henkilöstömäärän mukaan. Teattereiden huonon taloustilanteen vuoksi kirjoitetaan työtehokasta draamaa, jotta kaikille palkatuille näyttelijöille löytyy rooli.
Lahden kaupunginteatterin johtaja Maarit Pyökäri kertoi Radio Yle 1:n uutisissa (28.1.), että Lahden kaupunginteatteri pantiin teatteritalon peruskorjauksen maksumieheksi, ja sen jälkeen on jouduttu lavasteiden tarvikkeet hakemaan kaatopaikalta.
Peltolan mukaan teatteriteos syntyy kontaktista todellisuuteen. Teatterintekijä ei voi koskaan olla aikaansa edellä.
– Aika on aina aistimellista. Siihen liittyy tunne sen ohikiitävyydestä, katoavaisuudesta. Hämmentynyt nykyihminen saa teatterissa turvallisuuden tunteen yhteisöllisyydestä, yhteisen tajunnan kokemisesta yhdessä näyttelijöiden ja muun yleisön kanssa. Teatteritila muuttuu aina illusoriseksi heti, kun siellä on näyttelijä. Mihin ilmaisu ulottuu? Missä illusorinen tila loppuu?
Teatterissa ei ole elokuvan lailla mahdollisuutta luoda lähikuvaa kuin illusorisesti.
Yleisen mielipiteen ylittäminen on Peltolasta teatteriesityksessä tärkeintä. Sen on ohitettava arkiajattelu.
-Miellyttäminen sulkee pois mahdollisuuden nähdä toisin ja tarkemmin.
uutiskirje 
