Julkisen keskustelun perusteella on vaikea saada todellista kuvaa siitä, miten Suomi loppujen lopuksi pärjäsi Euroopan unionin budjettineuvotteluissa. Yksi sanoo yhtä, toinen toista. Kaikki pystyvät – ainakin jollakin tasolla – myös perustelemaan järkeenkäyvästi – hyvän tai huonon – lopputuloksen ja sen, miten siihen päädyttiin.
Keskustelu EU:sta ja siihen liittyvästä rahankäytöstä on niin politisoitunutta, että asioiden tulkinnoissa täytyy käyttää erityistä EU-suodatinta. EU-myönteiset ihmiset katselevat asioita usein ruusunpunaisten silmälasien läpi ja EU-kriitikot ja -vastustajat taas näkevät uhkia sielläkin, missä niitä ei ole.
Kiistatonta ilmeisesti on, että tällä neuvottelukierroksella Suomen maksuosuus hieman kasvaa – ehkä pelättyä vähemmän. Mitään dramaattista ei tapahdu. Kriitikot ovat oikeassa siinä, että parempaankin olisi voitu pystyä, jos olisi todella pantu kova kovaa vasten. Toisaalta maallikon on vaikea tietää, mitkä kaikki asiat ovat olleet pöydälle ja miten kokonaisuuteen lopulta päädyttiin. Siinä on sana sanaa vastassa.
Oliko tilanne tosiaankin niin tiukka, ettei Suomi useiden muiden ”verrokkimaiden” tapaan pystynyt vaatimaan itselleen jäsenmaksupalautetta? Kukaan ei tänä päivänä pysty myöskään sanomaan, mikä on jäsenmaksujen loppusumma, kun budjettikausi vuonna 2020 päättyy.
Ainakin maatalouden tukirahoissa saatiin ilmeisesti parempi tulos kuin etukäteen pelättiin. Näin on pääteltävissä maataloustuottajien MTK:n maltillisista reaktioista. Tosin valtion budjetista pitäisi vielä löytyä rahaa kansalliseen tukeen, joka näin kierrätettynä muuttuu eräänlaiseksi EU-tueksi.
Rahanmeno aina harmittaa, mutta eikö Suomen kuulukin olla nettomaksaja? Sehän on koko EU:n yksi perusidea, että rikkaimmat maat ovat maksajia ja köyhemmät saajia. Suomi kuitenkin kuuluu valtoina eittämättä Euroopan rikkaimpiin maihin, kuten Eurooppa-ministeri Alexander Stubbkin totesi, kun häneltä tivattiin perusteita neuvotellulle jäsenmaksuosuudelle.
uutiskirje 
