Muutamat meistä muistavat Leninin sanat vuodelta 1920, joissa hän julisti, että kommunismi on neuvostovaltaa ja koko maan sähköistämistä. Tämä oli ekonomistisen ajattelun lähtölaukkaus. Sosialidemokraatit eivät olleet yhtä jyrkkäsanaisia, mutta hekin olivat käytännössä vannoutuneet teollisen vallankumouksen ilosanomaan.
Jo teollisen aikakauden alkaessa ihmiset kuvittelivat, ettei jatkuvalle kasvulle ole mitään rajoja. Tämän kehitysoptimismin vallitessa syntyi suurteollisuus, modernin yhteiskunnan infrastruktuuri, modernit työväenpuolueet ja ammattiyhdistysliikkeet. Samalla kehittyivät tämän päivät poliittiset ja ainakin muodollisesti demokraattiset instituutiot.
Sitten alkoi tapahtua jotain uutta, ehkä jo toisen maailmansodan jälkeen. Olemme siirtymässä uuteen aikakauteen, Ele Aleniuksen terminologian mukaan ”tieteellis-teknologiseen vaiheeseen”, jossa vanhat käytännöt ja ajatuskuviot eivät enää päde eivätkä toimi. Perussanoma on, ettei talouskasvua vanhentuneen kansantaloustieteen tarkoittamassa merkityksessä enää voi eikä saisi käyttää yhteiskunnallisen kehityksen mittapuuna.
Tämä johtuu muun muassa siitä, että käytettävissä olevien luonnonresurssien käytössä olemme jo ylittämässä optimaalisen käytön rajat. Sen lisäksi lähinnä teollisen kauden aikana syntyneet ekologiset ongelmat ovat sitä luokka, että ne osaltaan rajoittavat toimintamarginaalimme. Olisi moraalisesti ja poliittisesti vastuutonta jättää nämä tosiseikat huomiotta.
Ennustettavuus ei toimi
Jatkuvan kasvun talous on ennemmin tai myöhemmin korvattava ”kohtuutaloudella”.
Teknologinen kykymme ja taitomme tuhoon ovat kehittyneet siihen pisteeseen, että ne ylittävät mielikuvituksemme rajat. Englanniksi puhutaan esimerkiksi collateral damagesísta, joilla tarkoitetaan suunnittelemattomia, sattumanvaraisia, ei kenenkään tietoisesti aiheuttamia suuren luokan vahinkoja. Niiden lukumäärä on kasvanut huimasti toisen maailman sodan jälkeen.
Zygmunt Bauman, joka on mielestäni tällä hetkellä maailman johtava sosiologi, on korostanut,
etteivät yhteiskunnalliset lainmukaisuudet, joihin vasemmisto aikoinaan niin lujasti uskoi, enää toimi niin ennustettavasti kuin ennen. Niiden ennustettavuuden puute on hänestä tyypillinen kelluvan moderniteetin piirre (kelluva moderniteetti on yksi tieteellis-teknologisen kauden leimaa-antavia piirteitä) samalla tavalla kuin jatkuvat ja nopeat muutokset.
Oletus yhteiskunnan ja talouden ohjattavuudesta lepää kelluvassa moderniteetissä heikolla pohjalla.
Kohtuutalouden haaste
Mutta takaisin kohtuutalouteen (nerväxt, degrowth, hidastettu tai hallittu kasvu). Olen varma, että ajatus kohtuutaloudesta on idea, joka aiheuttaa vahvimman vastustuksen sosialistien ja yleensä vasemmistolaisten piirissä. Vasemmisto on tavallaan taloudellisen kasvun lapsi – samalla tavalla muuten kuin kapitalistit.
Kohtuutalouden tunnetuimpiin puolestapuhujiin kuuluva Serge Latouche toteaa useissa kirjoituksissaan, että meidän on vapauduttava taloudellisesta totalitarismista. Päävastustaja tässä taistelussa on moderni kansantaloustiede, joka hänen mielestään on verrattavissa sokeaan ”uskoon” ja pahimmassa tapauksessa uskontoon.
Kansantaloustieteen tyhjin ja vahingollisin käsite on bruttokansantuote, joka ei laskelmissaan ota huomioon kasvun kielteisiä vaikutuksia, kuten luonnon tuhoja, ilman saastumista, epäinhimillisiä työoloja jne. Bruttokansantuote ei siis kerro juuri mitään siitä, mistä me vasemmistolaisina olemme kiinnostuneet.
Kansantaloustieteilijä Ian Tannbergen on ehdottanut, että bruttokansantuotteen sijasta ajankohtaistetussa talouskeskustelussa alettaisiin puhua bruttokansanonnesta.
Muutakin kuin tehokuutta
Olematta kansantaloustieteilijä ehdotan, että ryhtyisimme puhumaan bruttokansanhyvinvoinnista. Tällä käsitteenmuutoksella saisimme ainakin aikaan sen, että myös kansantaloustiede vähitellen joutuisi käsittelemään yhteiskunnallisia ja inhimillisiä kokonaisuuksia ja arvoja eikä vain esimerkiksi talouden tuottavuutta ja tehokkuutta.
Ehkä koko talouden käsitettä pitäisi määritellä uudestaan. Niin kuin klassisessa kreikkalaisessa taloudessa meidänkin pitäisi ehkä tyytyä puhumaan vain taloudesta.
Vanhat roomalaiset sanoivat toistuvasti toisilleen: Ceterum censeo: Cartaginem esse delendam (Muuten katson, että Cartago on tuhottava). Minä yhdyn niihin, jotka tänä päivänä sanovat: kansantaloustiede on tuhottava.
Viittaan uuteen historiantutkimukseen, jossa väitetään että 1900-luku ei oikeastaan koskenutkaan sosialismin ja kapitalismin välistä kamppailua vaan, että se todellisuudessa oli kansallisvaltioiden ja nationalismin vuosisata.
Kelluvan moderniteetin aikana on joka tapauksessa tapahtunut kansallisen suvereenisuuden heikentymistä. Suvereenisten kansallisvaltioiden asema on järkkymässä. Tämä ei tietystikään ole vain seuraus esimerkiksi Suomen jäsenyydestä EU:hun. Se on mitä suurimmassa määrin seuraus uusliberaalisen kapitalismin voimistumisesta. Se on globaalinen ilmiö.
Globaalin maailman vaatimukset
Traagisinta kehityksessä on, että sosialistit, jotka sosialistisen maailmankatsomuksensa mukaisesti ovat puolustaneet internationalismia ja globaalista ajattelua, ovat jostain syystä nyt joutuneet istumaan kehityksen jälkijunassa. Globaalit haasteet eivät ainakaan meillä ole saaneet aikaan mitään kunnon innovatiivista keskustelua vasemmiston piirissä siitä, miten niihin pitää reagoida.
Pohtimatta on jäänyt, mikä on kansalaisyhteiskunnan rooli demokraattisen transnationalismin siirtymävaiheessa. Pitäisikö kansalaisyhteiskuntien keskittyä kansainvälisten järjestöjen ja käytäntöjen tukemiseen sekä kansainvälisten verkostojen vaikutusvallan vahvistamiseen.
Vai pitäisikö kansallisvaltioiden pyrkiä ylikansallisten yhteisöjen, kuten EU:n kaltaisten instituutioiden perustamiseen ja tukemiseen? Ainakin moninapainen maailma omine demokraattisine keskuksineen vastaisi parhaiten globaalisen maailman esittämiin vaatimuksiin. Näissä keskuksissa kunnioitettaisiin alueellisia instituutiota, kulttuurisia ja yhteiskunnallisia perinteitä ja käytäntöjä.
Demokraattisen pluralismin pitää tietysti olla päämäärämme myös globaalisella tasolla.
Demokratia, talous, politiikka…
Muutama sana demokratiasta. Uskon, että voimme olla suhteellisen yksimielisiä siitä, että edustuksellinen demokratia edelleen on elinvoimainen malli. Hallitseva uusliberaalinen poliittinen paradigma on kuitenkin melkein täydellisesti onnistunut vaientamaan keskustelun demokratian laajentamisesta talouteen.
Toivon hartaasti, että vasemmiston, sosialistien, klassinen vaatimus myös taloudellisen järjestelmän kansanvaltaistamisesta uudestaan herätetään henkiin. Muuten on skandaali, ettei globaalisoituvassa maailmassa juuri ollenkaan käydä keskustelua esimerkiksi niukkojen ja vähenevien luonnonresurssien demokraattisesta hallinnasta ja/tai omistuksesta.
Puhuttaessa demokratiasta ei saa unohtaa poliittisten puolueiden muuttunutta luonnetta. On alettu puhua jälkikapitalistisista puolueista: puolueista, jotka ovat menettäneet aktiivisen ja spontaanin yhteyden jäseniinsä. Näissä puolueissa asiantuntijat, expertit, lobbyistit, muutama johtava virkamies ja joukko yritysmaailman etuja ajavia ovat käytännössä perineet ne tehtävät, joita aikaisemmin puolueaktiivit hoitivat.
Puoluejohto toimii usein puolueen ulkopuolisen ”hovinsa” avulla eikä puoluejäsentensä kautta. Ei siis ihme, että jäsenmäärä jatkuvasti hupenee ja innostus sammuu. Puolueet ovat byrokratisoituneet – myös Suomen vasemmisto-puolueet?
Myös ammattiyhdistysliikkeen luonne on jo muuttunut. Vasemmistopuolueiden aseman heikentyessä ay-liikkeenkin asema on heikentynyt.
Minulla on intuitiivinen tunne siitä, että ay-liike voisi vahvistaa asemiaan korostamalla liikkeen yleispoliittista roolia keskittämällä voimiaan tasa-arvokysymyksiin ja työympäristöön sekä sen laadullisiin ongelmiin unohtamatta kansainvälisen yhteistyön merkitystä.
Politiikka trivialisoituu
Haluan vielä sanoa jotain muuttuneesta luokkaperspektiivistä. Luultavasti kaikki Yhdysvaltojen presidenttivaaleja seuraavat huomasivat, että sekä Obama että Romney vetosivat keskiluokkaan. Samalla tavalla on Englannin Labour party menetellyt viime parlamenttivaaleissa.
Yhtäkkiä on syntynyt vain yksi ainoa merkittävä poliittinen luokka – keskiluokka. Johtuuko se mahdollisesti siitä, ettei työväenluokka enää halua tulla luokitelluksi työväenluokaksi yhtä vähän kuin upporikkaat haluavat tulla luokitelluksi yläluokaksi?
Vai johtuuko se siitä, että kelluvan moderniteetin aikana myös luokkarajat ovat muuttuneet kelluviksi? Jos näin on, sillä olisi mullistavat seuraukset kaikelle poliittiselle toiminnalle. (Mikä on perussuomalaisten paikka tässä muutosprosessissa? Onko se yritys marginaaliin joutuneiden kysymysten uudelleen henkiin herättämiseen?)
Jos luokkaperspektiivi on menettämässä merkitystään, vanha erottelu konsensus- ja konfliktiperspektiivin välillä on menettämässä merkityksensä.
Marxilainen poliittinen ajattelu perustuu oikeastaan osaksi juuri tähän kahtiajakoon. Tähän saakka sosialistiset puolueet ovat hyväksyneet/omaksuneet konfliktiperspektiivin itsestäänselvyytenä. Konsensuspolitiikka on useimmiten johtanut poliittiseen passivisuuteen, poliittisen identiteetin menetykseen ja poliittiseen epävakauteen.
Konsensuksen seuraus on, että poliittiset kysymykset muuttuvat vain käytännön kysymyksiksi: Mikä on paras keino tämän konkreettisen ongelman ratkaisemiseksi?
Politiikka trivialisoituu.
Kaikki suuret arvokysymykset, kuten tasa-arvon, vapauden, solidaarisuuden, kestävän kehityksen rooleista paremman yhteiskunnan rakentamisessa, tuomitaan kelvottomiksi.
Erimielisyydessä on vahvempi voima kuin avuttomassa yksimielisyydessä!
Kirjoittaja on oikeustieteen emeritusprofessori.
Artikkeli perustuu Vanhojen tovereiden tapaamisessa pidettyyn alustuspuheenvuoroon.
uutiskirje 
