Kaksikymmentä vuotta sitten asuin Kaliforniassa. Kerran kahdessa viikossa vein lapset Berkeleyn Suomi-taloon, missä autettiin ylläpitämään ja kehittämään suomenkielen taitoani. Olennaisena osana koulun toimintaa oli myös suomalaisen kulttuurin ja perinteiden vaaliminen.
Lukukausimaksu oli nimellinen, mutta paljolti koulun olemassaolosta saimme kiittää Suomen valtiota, joka rahoitti opettajan pientä palkkiota ja opetusmateriaalit. Parhaat pikkujoulut ja itsenäisyyspäiväjuhlat vietin siellä. Siellä sain tutustua ihaniin ihmisiin. Suurin osa koulun kävijöiden vanhemmista asui Kaliforniassa vasta toista vuosikymmentään – olivat tulleet vähäksi aikaa au-pairiksi, mutta rakkaus ja perustettu perhe pitivät heitä siellä. Oli myös ”vanhoja suomalaisia”, siis aikoja sitten Suomesta muuttaneiden jälkeläisiä.
Meitä kaikkia yhdisti suomalaisuus – jokaisella meistä omanlaisensa, mutta silti kukin meistä sai olla ylpeä omasta siteestänsä Suomeen eikä kukaan kyseenalaistanut toistemme oikeutta tuntea itseään suomalaiseksi.
Minusta on todella hienoa, että ulkosuomalaisia huomioidaan ja tuetaan Suomi-suhteiden ylläpitoon.
Kolmen vuoden kuluttua paluustani Suomeen vuonna 1997 perustettiin Ulkosuomalaisparlamentti (USP). ”Sen toiminta suuntautuu ensi kädessä Suomen viranomaisiin, joille parlamentti pyrkii tiedottamaan ulkosuomalaisten olosuhteista ja elämästä nykyisissä asuinmaissaan… USP:n tehtävä on toimia vaikutuskanavana niin, että ulkosuomalaisten näkökulmat huomioidaan julkishallinnon päätöksiä tehtäessä”.
Nimenomaan ulkosuomalaiset saivat aikaan kaksois- tai monikansalaisuuden hyväksymisen Suomessa 10 vuotta sitten. Ulkosuomalaisparlamentti pitää huolta Suomi-koulujen opettajien täydennyskoulutuksesta ja virtuaalikouluhankkeista. ”Parlamentti ajaa voimakkaasti Suomi-koulujen valtionrahoituksen korottamista tarvetta vastaavalle tasolle. Suomalaisten lasten koulunkäynti ja äidinkielen tukeminen on yksi ulkosuomalaisparlamentin tärkeimmistä työtehtävistä”.
Lainaukset ovat USP:n Internet-sivuilta. Siellä on paljon mielenkiintoisia aloitteita, tietoja toiminnasta ja jopa Tasavallan Presidentin tervehdys ulkosuomalaisille yhteisöille Itsenäisyyspäivän kunniaksi. Siinä Niinistö totea: ”Suomalaisuus pysyy kuitenkin keskeisenä osana omaa identiteettiä, ja yhteys Suomeen usein vahvana. Te ulkosuomalaiset toimittekin jokapäiväisessä elämässänne Suomen, suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin arvokkaina lähettiläinä”.
Minusta on todella hienoa, että ulkosuomalaisia huomioidaan ja tuetaan Suomi-suhteiden ylläpitoon. Neljännesmiljoona Suomen kansalaisista asuu ulkomailla. Jos siihen lasketaan mukaan toisen, kolmannen ja siitä useamman polven määrä mukaan, luku nousee 1,3 miljoonaan. Heillä on oma yhteinen edunvalvontaelin ja linkki Suomeen ja suomalaiseen yhteiskuntaan. Heitä nähdään voimavarana viennin edistämisessä ja Suomen kansainvälistymisessä sekä kilpailukyvyn kehittämisessä.
Vastaavanlainen järjestö, joka perustettiin tukemaan ulkovenäläisten siteitä Venäjään, on suurennuslasin alla. Virossa, Latviassa ja Suomessa ulkovenäläisten neuvosto nähdään viidentenä kolonnana ja uskotaan, että niiden kautta pyritään sotkeutumaan ulkovaltioiden sisäisiin asioihin. Venäjällä taas varoitettaan, että aktiiviset ulkovenäläiset ovat ulkomaalaisten tiedostelupalveluiden asialla. Tuskin Ranskan Frankofonia –aate synnyttää samantyyppisiä pelkoja. Mistä johtuu niin erilainen lähestymistapa?
Ehkä yksi syy on siinä, että Venäjä pyrkii ottamaan käyttöön länsimaisia tapoja sisäistämättä niiden sisältöä. Tai ehkä siellä yritetään muokata sisältöä omien käsityksien mukaisesti. Vai onko kaiken takana sittenkin meidän omat käsityksemme – tai uskomuksemme – siitä, mitä kuvitellaan Venäjän mieleksi?
Tarvitaan joku, joka pystyisi analysoimaan tätä asiaa ilman tunteita, kylmästi (ja pelkäämättä, että hänet ymmärretään väärin). Voisin kuvitella, että hän yrittäisi kiinnittää huomiotamme median luomaan kuvaan – puolin ja toisin. Suomessa vallitsevan Venäjä-kuvan tapauksessa esiin tulisi aggressiivinen valtio, joka hakemalla hakee ulkovenäläisuhritarinoita, keksii Suomessa olevia ongelmia, rappioituu kovaa vauhtia ja syyttää ulkovaltioita (muun muassa Suomea) siitä, että ne rahoittavat Venäjällä kansalaisjärjestöjä, jotka itse asiassa pyrkivät rakentamaan oikeata demokratiaa.
Mitä tekevät venäläiset valtakunnalliset mediat samaisen asiantuntijan mielestä? Näyttävät länsimaiden taloudellista ja kulttuurista rappiota, monikulttuurisuusideoiden epäonnistumista ja kuinka ulkomaalaisviha kasvaa Euroopassa ja miten ulkomaat yrittävät puuttua Venäjän sisäisiin asioihin rahoittamalla oppositiota. Tähän tietyissä tapauksissa kuuluvat myös vähemmistöt.
Suurin osa molempien maiden lukijoista ja katsojista uskoo luotuun mustavalkoiseen kuvaan. Ja he ihmettelevät toistensa naiiviutta, kuinka voi uskoa medioihin ja toimittajiin, jotka ovat tottuneet tekemään maksajan (omistajan) käskystä mitä vaan. Hassua, mutta molemmat osapuolet tässä kuvittelussa maiden välisessä kilpailussa ihailevat omaa lähdekriittisyyttään.
Tiedän, että maailma ei ole mustavalkoinen, vivahteita ja väriä riittää. Identiteettiä pitäisi etsiä sisältä – ulkopuolisten ongelmat eivät auta löytämään omaa eheyttä. Miksi sitten puuttuminen tai oikeastaan puhuminen muiden ongelmista tuntuu miellyttävään enemmän?
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 
