Keisari Aleksanteri I lavasti kuolemansa ja eli hautajaisten jälkeen lähes neljäkymmentä vuotta. Isänmurha vaati sovitusta, joten hän luovutti valtaistuimen salaa veljelleen, joka oli veriteon aikaan viaton viisivuotias.
Aleksanteri I:n arkku on Pietari-Paavalin linnoituksessa suvun arkkujen seassa, mutta ymmärrettävistä syistä sisällä ei ole ketään. Erakkovanhus Fjodor Kuzmitš, keisarin kaksoiskappale, lepää sen sijaan Siperian mullassa Tomskissa.
Meille suomalaisille Aleksanteri I antoi autonomisen suuriruhtinaskunnan ja vaihtoi pääkaupungin Turusta Helsinkiin. Näitä tapahtumia muisteltiin monin mieleen painuvin menoin vuosina 2009 ja 2012.
Karjalasta saa puhua vain nostalgisessa nousuhumalassa tai kansallispuku niskassa ja sirmakka kainalossa.
Seremonioiden kannalta oli hämmentävää, ettei Aleksanteri I:llä ole muuta muistomerkkiä kuin ajan kalvama rintakuva Kansalliskirjaston takapihalla. Eräät delegaatiot kukittivatkin vahingossa veljenpoika Aleksanteri II:n patsaan, joka oli Senaatintorilla sopivasti tyrkyllä.
Venäläinen veistäjämestari Ivan Martos näki Aleksanteri I:n voitokkaana Caesarina. Helsingissä keisarin kutreja peittää laakeriseppele ja Asovanmeren Taganrogissa (missä hän niin sanotusti kuoli) univormun esiliinana on roomalainen tooga.
Martosin tunnetuimmassa veistoksessa kauppias Kuzma Minin ja ruhtinas Dmitri Požarski ovat lähdössä puolalaisia kurittamaan. Kun veistos haittasi Punaisen torin paraateja, se siirrettiin likemmäs Vasili Autuaan karamellityylistä katedraalia.
Suomen sodan tappiot olisivat voineet johtaa isovihan ja pikkuvihan kaltaiseen miehitysaikaan, mutta Aleksanteri I oli poikkeuksellisen liberaali yksinvaltias.
Oma suuriruhtinaskunta oli suomalaisille täysi yllätys ja Helsingin pääkaupungin status sellainen tärsky, että turkulaiset tapailivat kirvestä.
Pietaria on kutsuttu uneksi ja harhaksi, sillä ihana kaupunki rakennettiin kerralla ihmisuhreista ja inkeriläiskylistä piittaamatta, mutta myös Helsinki nousi ilmoille kuin kangastus tai aarteen yllä lepattava virvatuli.
Nimitutkija Saulo Kepsu on julkaissut kiehtovan kirjan Pietarista ennen Pietaria, mutta millainen oli Helsinki ennen Helsinkiä? Miltä kaupunki näytti ennen kuin pylväspäätyiset palatsit täyttivät keskustan?
Helsingin harvoja suomenkielisiä paikannimiä olivat Harakan saari, Lepikon torppa Suon kaupunginosassa ja Paskalampi nykyisen Vironkadun notkossa. Suo levittäytyi Säätytalon itäpuolella ja rospuuttoaikaan sen kujat muuttuivat kuravelliksi. Kruununhaka, tykistön hevoslaidun, alkoi Suon takaa.
Turku oli Suomen sivistyksen kehto, tärkein kaupunki ja vuodesta 1809 lähtien myös pääkaupunki, jonka ylpeyden aiheita olivat keskiaikainen tuomiokirkko, keskiaikainen linna, 1600-luvun akatemia, 1600-luvun hovioikeus ja 1700-luvun telakka.
Korkeammat voimat olivat kuitenkin Helsingin puolella. Syksyllä 1827 Turku paloi niin perusteellisesti, että kaikki revanssitoiveet romahtivat ja turkulaiset saivat kyynelehtien katsella, miten akatemian hiiltyneet rippeet vietiin Helsinkiin. Jossakin muuttokuormassa meni myös Aleksanteri I:n seppelöity rintakuva.
Pääkaupunki siirtyi vuonna 1812 Tukholman porteilta Tallinnan vastarannalle, mutta tämä oli pientä verrattuna siihen, että samaan aikaan koko Karjala siirtyi Venäjältä Suomelle.
Karjalan palautuksen 200-vuotismuistolle ei viime vuonna kuitenkaan hurrattu, sillä Karjalasta saa puhua vain nostalgisessa nousuhumalassa tai kansallispuku niskassa ja sirmakka kainalossa.
Tämän todisti johtavan päivälehden ynseä kriitikko, joka odotti Helsingin Taidehallin Karjala!-näyttelyltä ”räiskyvää koristeellisuutta” (kansallispukua ja sirmakkaa) eikä suinkaan nolon paljaita osattomuuden teemoja.
Häme ja Savo ovat poliittisesti korrekteja ja katu-uskottavia maakuntia, mutta Karjala raahaa perässään sodan, nationalismin ja Suur-Suomen häpeää: se on raiskattu pakolaisnainen, joka on omaan raiskaukseensa syypää.
Jos höppänä mummu jättää perinnöksi Olavi Paavolaisen Karjala muistojen maan, kellastunut kuvateos piilotetaan pikaisesti komeroon, sillä mitä vieraatkin sanoisivat. Luulisivat vielä kiihkoilijoiksi, oikein fanaatikoiksi.
Palautuksen löysäpäiset vaatijat ovat tehneet Karjalasta huonon vitsin, mutta nyt heidän tarmonsa näyttää hiipuneen eikä Karjalan ”ensimmäistä” palautusta huomattu laisinkaan juhlia.
Vuoden 1812 tapahtumista on puhuttu aina Venäjän näkökulmasta, joten kaikki eivät edes ymmärrä, että Venäjän luovuttama Vanha Suomi tarkoittaa nimenomaan Karjalaa sekä kaistaletta ihan itäisintä Savoa.
Aleksanteri I:n palautushanketta vastustettiin laajasti. Jyrkimpien venäläisten mielestä vain maanpetturi saattoi luovuttaa (kenenkään pyytämättä) kaksi oikeauskoista luostaria ja tuhansia hehtaareja äiti Venäjän pyhää kuvetta.
Myös suomalaisilla oli asiassa nielemistä. J. L. Runeberg ajeli 1830-luvulla Imatrankoskelle ja räksytti koko matkan ryvettyneistä maisemista ja pahannäköisistä asukkaista. Karjalan naisia runon ruhtinas vertasi apinoihin.
Ilman palautusta kohtalomme olisi kuitenkin ollut toinen. Kun raja olisi kulkenut Kymijoessa, sodilta olisi säästytty ja Suomi olisi nyt puhtaasti läntinen Nato-maa, josta puuttuisivat ortodoksiset kirkot, virpovitsat, suolasienet, potaattipiirakat ja mietä ja sietä silviisii lustist löpisevät ihmiset.
Kohti itää katsova Kalevala olisi jäänyt julkaisematta ja Väinämöisen korvaisivat saagojen muinaiskuninkaat. Akseli Gallen-Kallela olisi Pohjanmaan tunnetuin latomaalari, ja Toivo Kuula eläisi edelleen, sillä häntä ei olisi Viipurissa ammuttu.
Matkailu keskittyisi Turun seudulle, koska ”Imatra immyt sorja”, uljas Punkaharju, pyöreä Hamina, sutki Lappeenranta, valtaosa Saimaata ja Olavinlinna olisivat Venäjän puolella. Venäläiset olisivat aloittaneet Olavinlinnassa Glinka-festivaalit, joille suomalaiset pääsisivät vain passi kourassa.
Ja ajatellaan vielä viihdettä. Mikäli Aleksanteri I ei olisi palauttanut Karjalaa, meiltä puuttuisivat sellaiset nimet kuin Veikko Lavi, Juha Watt Vainio, Reijo Taipale, Pelle Miljoona, Eeva Litmanen, Satu Silvo ja Elina Knihtilä. Heidän sijastaan suosiota nauttisi Pelimanniyhtye Möttöläiset Raisiosta.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
