Alppilan koulukohussa olen ihmetellyt, mikä on siivottomasti käyttäytyneen koulupojan vastuu välikohtauksessa? Siitä ei ole juuri puhuttu, vaikka hän on kahakan alkuunpanija. Onko poika vain syyntakeeton uhri, kyvytön lapsiriepu, jonka kuuluukin juosta äidin syliin vaatimaan kostotoimia opettajahirviötä vastaan?
Jos olisin tuo poika, minua sieppaisi aika lailla moinen aliarvioiminen.
Vanhoina aikoina koulu oli oppilaitos, kasvatuslaitos oli rangaistussiirtola. Nyt koulu on julkipuheessa ennen kaikkea kasvatuslaitos, ja opetustyö tuppaa jäämään häiriöiden hoitamisen jalkoihin. Vanhoina aikoina oppilaalle olisi korostettu hänen vastuutaan. Rehtori olisi puhutellut, rangaistus olisi rapsahtanut, ja pojalla olisi ollut syytä odottaa kuulusteluja myös kotona. Vanhoina aikoina opettajat ja vanhemmat olivat samalla puolella, ainakin periaatteessa. Jälkkärilapusta ei kotona päätä silitetty.
Kahakka koulussa on saatava poikki heti, eikä terapiapuhe tavoita raivosta kiehuvaa oppilasta. Tarvitaan muita keinoja.
Vanhat ajat eivät olleet vanhoja hyviä aikoja. Koulu oli kasarmimainen paikka, jossa opettajaa vastaan ei saanut esittää asiallistakaan kritiikkiä. Opettaja kyllä sai sanoa mitä tahansa. Joillekin oppilaan loukkaaminen ja rankaiseminen oli suuri nautinto. Meidän koulussa oli yksi simputtaja, jonka pelkäämiseen ja vihaamiseen ylempiluokkalaiset valmensivat ekaluokkalaisia ensimmäisistä koulupäivistä lähtien. Yleensä vihatut ja pelätyt opettajat olivat huonoja pedagogeja. Tottakai opinhalu on nollassa, jos luokassa vallitsee pelon ilmapiiri. Monien – varsinkin tyttöjen – puolustautumiskeino oli passiivisuus ja mykkä vastahanka, tuhoisin mahdollinen strategia oppimisen kannalta.
Mutta onko parempi nyt? Ennen oppilaat pelkäsivät opettajia, nykyisin toisiaan. Nyt opettajat pelkäävät paitsi oppilaita myös heidän vanhempiaan. Täysin kadoksissa näyttää olevan oppilaan taju siitä, että hän on vastuussa teoistaan. Kun koulu loppuu ja aikuinen elämä alkaa, vastuu omista valinnoista ja niiden seurauksista kaatuu raskaana päälle. Hukka perii, jos ei ole oppinut vastuuta kantamaan.
Kuri on ikävä sana, mutta itsekuri on välttämättömyys elämässä selviämiselle. Voi siitä käyttää kauniimpiakin sanoja: maltti, sietokyky, kärsivällisyys. Eräs kokenut pedagogi sanoi, että tärkeintä elämässä on oppia kärsivällisyyttä. Se on kattavasti sanottu. Mutta joskus on elettävä vanhaksi asti, ennen kuin sen ymmärtää.
Alppilan tapauksen yhteydessä on nostettu esiin kysymys: Miksi Jeppe juo? Eli olisi selvitettävä, mitä on näiden kouluriiviöiden pahan olon taustalla. Ilman muuta sitä olisi tutkittava. Mitä lapsillemme tapahtuu ja tehdään tässä markkinadiktatuurin ajassa, kun heille kaupallisista syistä tarjotaan roolien ja elämisen malleja, joita useimmilla ei ole mitään edellytyksiä saavuttaa? Miten vaikuttaa individualismin ideologia nuoreen ihmiseen, jolle luonnostaan tärkeintä on kuulua joukkoon, kelvata samanlaisena kuin muut. Erilaisuuden sietämis-fraseologia ei ainakaan auta. Olisi korostettava samanlaisuutta, jota meissä on enemmän kuin erilaisuutta, vaikka toinen olisikin lihavampi, ujompi, köyhempi, vähemmän kaunis, erivärinen. Tai opettaja.
Mutta akuutissa tilanteessa taustoihin ja kulttuurin vinoutumiin paneutuminen ei auta. Jeppe pystyy käsittelemään juomisensa syitä vasta, kun on selvä. Kahakka koulussa on saatava poikki heti, eikä terapiapuhe tavoita raivosta kiehuvaa oppilasta. Tarvitaan muita keinoja.
Matti Mäkelä kertoo esikoisteoksessaan Hanhet (Otava 1983) kokemuksestaan tarkkailuluokan opettajana. Hän oli pestin ottaessaan nuori, juuri armeijasta päässyt. Tehtävään valmisteltiin esittelemällä ”edustava valikoima käytettyjä aseita, tuhottuja kohteita ja onnettomia ihmiskohtaloita”. Lähimmäiset ennustivat hänelle varmaa epäonnistumista ”hullujen ja kusipäiden” kanssa.
Mutta Mäkelä onnistui. Hän ei pitänyt poikia hulluina eikä itseään hullujen vartijana. Hän otti pojat tosissaan muistaen A. Kiven seitsemää, oppimisvaikeuksista kärsivää veljestä, jotka myös olivat yksinhuoltajaäidin epäsosiaalisia poikia, taipuvaisia väkivaltaisuuteen, varasteluun ja koulupinnaukseen.
Keinot olivat käytännöllisiä. Selkeitä määräyksiä, joita voi vain joko totella tai olla tottelematta. Valinta oli oma. Jos totteli, palkittiin, jos ei, rangaistiin. Vahtimestaria ja ”paskalakkeja” ei hätiin kutsuttu, pojista vastasi opettaja eikä kukaan muu. Pojilta kiellettiin porno- ja sarjakuvalehtien lukeminen tunneilla, palapelit ja muu ”erityisopetusmateriaali” vaihdettiin kyniin, kumeihin, viivottimiin ja koulukirjoihin. Eikä Mäkelä itsekään lukenut Jerry Cottoneita, joiden parissa edellinen opettaja oli työpäivänsä kuluttanut. Mäkelä sanoi pojille: ”Elämä on raskasta ja ankaraa, täytyy tehdä töitä, että selviäisi.”
Vuoden kuluttua poikien minäkuva oli niin vahvistunut, että he esittivät joulujuhlassa näytelmän Parraton joulutonttu, pääosassa psykiatrin toivottoman levottomaksi leimaama poika. Pupun roolissa oli kaupungin kouluasiain sihteeri. Koulutoimenjohtajaa oli pyydetty, mutta hän jänisti.
Mäkelä sai pojat oivaltamaan, että he itse valinnoillaan ratkaisivat tulevaisuutensa ja mahdollisuutensa. Hän sai heidät ymmärtämään, että kannatti toimia itselleen hyödyksi. Opettaja sai todeta, että onnistumisen ilo, valmiiksi saamisen nautinto, toisen ihmisen arvonanto ja tunnustus ovat vahvoja voimia. ”Niiden kuolettamiseen tarvitaan tosi tökerö pedagogi”, kirjoittaa Mäkelä.
Mäkelä toteaa, että kaikista hänen tapaamistaan ihmisistä tarkkiksen pojilla oli kirkkain ja selväjärkisin näkemys yhteiskunnan perimmäisistä laeista, koska he joutuivat niiden kanssa eniten tekemisiin tapellessaan heille pakotettua häviäjän osaa vastaan asein, nyrkein ja potkuin. Niinpä. Jos syitä lapsen pahoinvoinnille etsitään, on pengottava aikuisten systeemejä ja rakenteita. Syntipukki ei ole opettaja, joka haukutaan paskaksi ja läskiksi koulun ruokalassa.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 