EU-politiikkaa ja globaalipolitiikkaa ei voi ajatella erillisinä asioina tai sektoreina, jotka ovat jossain kaukana. Jos vasemmisto keskittyy vain ”suomalaisiin asioihin”, todennäköisenä seurauksena on yhtäältä vaihtoehdottomuuden edelleen lisääntyminen myös Suomessa ja toisaalta nationalistinen vastareaktio, jonka voittajana on nurkkakuntainen ja muukalaisvihamielinen populismi. Siksi vasemmistolaisen politiikan horisonttia täytyy merkittävästi laajentaa.
Kuluvan hallituskauden (2011–) aikana on hyväksytty vakausmekanismi, euro plus, ”six-pack”, ”two-pack” ja budjettikurisopimus. Jokainen näistä uusista direktiiveistä ja sopimuksista – joista osa on solmittu normaalien EU-menettelytapojen ulkopuolella – pyrkii jäsenvaltioiden talouspolitiikan kurinalaistamiseen ja ulkoiseen kilpailukykyyn. Tavoitteena ovat mahdollisimman tasapainoiset budjetit, julkisen velan ja kulutuksen vähentäminen ja ulkoisen viennin lisääminen.
Talouspoliittista valtaa siirtyy ennen kaikkea komissiolle ja tuomioistuimelle, joita ei ole valittu demokraattisesti. Valtaa siirtyy myös muille jäsenvaltioille, jotka halutessaan voivat riitauttaa toistensa budjettiprosessin. Nyt voimaan astuneet sopimukset luovat automaattisia mekanismeja ja antavat valtaa teknokraattisille auktoriteeteille, joiden tehtävänä on sopeuttaa jäsenvaltiot ulkoisiin välttämättömyyksiin ja tehdä niistä ”kilpailukykyisiä”. Missään ei säädetä valtaoikeuksista, jotka koskisivat sopimuksen muuttamista tai lopettamista.
Kesällä 2013 eurokriisikeskustelun painopiste on siirtymässä säästökuureista ”rakenteellisiin uudistuksiin”. Vihdoin on ehkä huomattu, että pelkkien säästökuurien avulla ei velkaantumista saada käännettyä, koska tuotannon supistuessa valtion tulot vähenevät ja menot lisääntyvät. Tämä ei kuitenkaan tarkoita muutosta parempaan. ”Rakenteellisista uudistuksista” on liikkeellä useita versioita, mutta kaikki ne kiertyvät kilpailukyvyn käsitteen ympärille.
Komissio edustaa edelleen varsin puhdaslinjaista uusliberalismia ja uskoo, että yksityistämällä, tekemällä työmarkkinoista ”’joustavampia”, alentamalla minimipalkkaa jne EU:n kilpailukyky lisääntyy. Eli kun jokainen euromaa kokee Kreikan kohtalon, kilpailukyky paranee… Vähän keynesiläisempi versio samasta tarinasta kertoo, että kilpailukyvyn parantamisen lisäksi tarvitaan myös tiukempaa pankkiunionia, enemmän kulutusta Saksassa ja aktiivisempaa keskuspankkiroolia.
Hataralla perustalle rakennettu yhteisvaluutta on kääntynyt koko Eurooppa-projektia vastaan. Puhe euron tai koko EU:n hajoamisesta ja niistä eroamisesta on yleistynyt eri puolilla Eurooppaa. Saksan euroeroa on vaatinut mm. George Soros, Oskar Lafontaine ja monet taloustieteilijät. Britanniassa ollaan järjestämässä kansanäänestystä EU-jäsenyydestä ja konservatiivinen lehdistö kampanjoi EU:ta vastaan. Monet kriisimaat ovat poliittis-taloudellisen kuilun partaalla.
Viimeaikaisen historian opetus on selvä. Mitä tiukemmin uusliberaaleista periaatteista ja talouspolitiikasta pidetään kiinni, sitä vähemmän EU:ssa voidaan ratkoa talous- ja legitimaatio-ongelmia yhteistoiminnallisesti ja kokonaisuuksien kannalta kestävällä tavalla. Uusliberaalin EU-projektin syventäminen tuottaa ongelmia ja vastakkainasetteluja sekä Euroopassa että globaalissa poliittisessa taloudessa. ”Lisää ja tiukemmin samaa”-reformien ennuste on huono.
Tässä tilanteessa tarvitaan aiempaa järeämpiä vaatimuksia ja uusia demokraattisia näkökulmia kehityksen kääntämiseksi järkevämpään, yhteisvastuullisempaan ja demokraattisempaan suuntaan. Suomen sisällä on aika kyseenalaistaa se kuinka paljon vuoden 1994 kansanäänestyksessä hyväksytyn EU-jäsenyyden ehdot voivat muuttua ilman, että jäsenyyden legitimiteettiperusta murtuu.
Yksi mahdollinen vaatimus on kansanäänestys nykymuotoisesta EMU:sta ja siihen kuuluvista budjettikurimekanismeista. Kansanäänestys saisi liikettä aikaan myös keskusteluissa itse unionin perussopimusten ja instituutioiden muuttamisesta.
Kansanäänestys pitäisi kuitenkin olla monivalintainen, pelkkä eipäs-juupas vastakkainasettelu ei ole mielekäs vasemmiston kannalta (perussuomalaisille se voi sopia). Vaihtoehtoina voisivat olla esimerkiksi: 1) Haluan Suomen eroavan nykymuotoisesta EMU:sta, 2) Kannatan Suomen jäsenyyttä nykymuotoisessa EMU:ssa, 3) Kannatan EU:n perussopimusten muuttamista niin, että EU kehittyisi yhteisvastuulliseksi, talouspoliittisesti toimivaksi ja demokraattiseksi liittovaltioksi. Jokainen äänestäjä asettaisi nämä kolme vaihtoehtoa keskinäiseen paremmuusjärjestykseen.
Kansallismielisyys on nousussa ja pessimismi vallalla, mutta silti Euroopan yhdentymisprojekti hyväksytään edelleen varsin laajalti. Poliittinen tilanne voi kuitenkin kääntyä, jos ja kun euroalue todella alkaa hajota edes joiltain osin. Kannatuksen puute ja oikeuttamisen ongelmat voivat kannustaa ytimen muokkaamiseen liittovaltioksi ennemmin eurooppalaisen demokratian ja hyvinvoinnin kuin kilpailukyvyn ja budjettikurin nimissä.
Euroalueen ulkopuolisilla ei olisi tässä vaiheessa sananvaltaa liittovaltiohankkeeseen. Esimerkiksi Britannian vastarinnasta ei tarvitsisi enää välittää. Pelitila olisi auki sosiaalidemokraattisille federalisteille.
Vasemmiston kannattaa liittoutua niiden kanssa, jotka pyrkivät tekemään EU:sta kestävämpää, yhteisvastuullisempaa ja demokraattisempaa, mutta ei varauksitta. Minkälainen olisi sosiaalidemokraattinen liittovaltio? Merkittävää yhteistä EU-budjettia ja euroveroja vastaisivat uudet demokraattisen osallistumisen ja edustuksellisuuden muodot.
Talouspolitiikassa tavoiteltaisiin kaikkien palkkatyötä haluavien täystyöllisyyttä ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Pääpaino olisi fiskaalisissa keinoissa, rahapolitiikka olisi sille alisteista ja EKP olisi demokratisoitu. Parlamentaarisen demokratian periaatteet toteutettaisiin: komissio olisi suoraan vastuussa parlamentille, jonka keskuudesta komissaarit valitaan. Parlamentti päättäisi budjetin ja lait.
Lisäksi EU:lla olisi aktiivinen aluepolitiikka ja läheisyys-periaatetta sovellettaisiin mahdollisimman kattavasti. EU voisi taata perus(toimeen)tulon kaikille eurokansalaisille, harjoittaa palkkaneuvottelujen koordinointia ja muutoinkin yhtenäistä tulo- ja palkkapolitiikkaa. Lisäksi se pyrkisi aktiivisella julkisella investointipolitiikalla vaikuttamaan paitsi taloudellisen kasvun määrään niin myös sen koostumukseen ja sisältöön, toisin sanoen tekemään yhteiskunnallisesta kehityksestä kestävää taloudellisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti.
Perussopimuksia voitaisiin muuttaa valitsemalla yleisillä eurovaaleilla perustuslaillinen konventti, jonka tekemä luonnostelma alistettaisiin kaksinkertaiselle kansanäänestykselle. Hyväksyntään vaadittaisiin sekä äänestäneiden eurokansalaisten että jäsenmaiden enemmistö.
Tämä ei kuitenkaan riitä. Lopputulos olisi väistämättä kompromissi erilaisten visioiden ja intressien välillä. Liittovaltio-EU:ta kannattaa myös sellainen Eurooppa-keskeinen oikeisto, jonka ensisijaisena tavoitteena on palauttaa Euroopan mahtiasema maailmassa. Mitä eurokeskeisempi ja lyhytkatseisempi uuden liittovaltion itseymmärrys on, sitä todennäköisemmin se muuntuu osaksi vallitsevia olosuhteita ja niiden ristiriitoja.
Unioni on kietoutunut maailmanlaajuisiin kehityskulkuihin. Esimerkiksi finanssialisaatio on globaali prosessi. Sen kääntäminen edellyttää laajoja sopimuksia ja institutionaalisia järjestelyjä. Suuryhtiöiden harvainvalta ei ratkea vain EU-toimin. Epätasaisen kasvun ja itseään vahvistavan kehityksen prosessit koskevat kaikkia.
Kamppailuja tulonjaosta käydään maailmassa, missä myös koko EU:n sisällä voidaan yrittää tavoitella kilpailukykyä palkkoja tai veroja alentamalla. Jos koko EU pyrkii kasaamaan vaihtotaseen ylijäämää, tapahtuu se muiden maiden ja globaalin kokonaiskysynnän kustannuksella.
Lisäksi globaali teollinen sivilisaatio on luonut uudenlaisia riskejä, joita ei voi eristää yhdelle alueelle. Talouskriisit eivät ole ainoa riski, vaan kyse on myös esimerkiksi ilmastonmuutoksesta, geenimanipulaatiosta, tautien leviämisestä ja ydinaseista. Euroopan kohtalo on kiinni globaalin riskiyhteiskunnan kehittymisestä ja maailmanhistorian tulevista käänteistä.
Vasemmiston kannattaa siis liittoutua niiden kanssa, jotka pyrkivät tekemään EU:sta kestävämpää, yhteisvastuullisempaa ja demokraattisempaa, mutta vain sikäli kuin EU kykenee kehittämään yhteisiä instituutioita osana paljon laajempaa globaalista kokonaisuutta. Poliittis-taloudelliset ristiriidat ja epätasapainoisuudet luonnehtivat myös maailmantaloutta kokonaisuutta. Tehokas kokonaiskysyntä yhdessä paikassa riippuu siitä mitä tapahtuu muualla maailmantaloudessa.
Julkinen talouspolitiikka – ja politiikka ylipäänsä – täytyy ymmärtää koko maailmantalouden mittakaavassa. Meidän täytyy pyrkiä sääntelemään ja ohjaamaan globaaleja keskinäisriippuvuuksia siten, että tuloksena olisi mahdollisimman korkea ja järkevä kasvu, täystyöllisyys ja hyvän elämän edellytykset kaikkialla samanaikaisesti. Tällaisen globaali-keynesiläisyyden on oltava ekologisesti vastuullinen doktriini, muutoin keskinäisriippuvuuden hallinta ei olisi kestävällä pohjalla.
Globaaleja hallintajärjestelmiä pitää demokratisoida. Niitä koordinoimaan voidaan luoda myös maailmanparlamentti. Vasemmiston tarkoituksena on luoda demokraattiselle vapaudelle lisää tilaa kaikissa konteksteissa ja tiloissa, siellä missä ihmisten arkielämä on.
Vasemmiston vision täytyy olla kosmopoliittinen. Kyse on myös ihmiskunnan kollektiivisesta oppimisesta – on monia perusteita uskoa, että tulevaisuus on vihreän globaalin vasemmiston!
uutiskirje 
